Onko tapanasi tehdä uuden vuoden lupauksia? Minä en tee ikinä. Toiveita saatan ilmaan heittää, mutta lupauksia en ole tehnyt ikinä. Olen muutenkin tyyppiä, joka rakastaa kaivella ja muistella menneitä, tutkia vanhoja valokuvia ja ajatella lapsuuttaa. Mutta tulevaisuuden suunnittelussa olen huono. Yritän elää täysillä jokaisen päivän, päivä kerrallaan, enkä osaa hirveän hyvin suunnitella tulevaa, enkä siksi tehdä lupauksiakaan.

Uuden vuoden aattona katselin facebookin feediä ja koin surua, sillä yllättävän moni kaveri oli päivittänyt vuoden 2018 olleen syystä tai toisesta raskas ja toiveissa oli helpompi vuosi 2019. Siinä hetkessä, kotona perheen kanssa ollessa tunsin erityistä kiitollisuutta kaikesta. Sanoin miehelle, että jos lapset ovat perusterveitä ja iloisia, siinä on jo täydellinen vuosi. Enempää en voisi pyytää ja sitä todella toivon tältäkin vuodelta. Lasten ajatteleminen jättää alleen jotenkin kaikki omat ylevät lupaukset, kun toivoo vaan, että heillä olisi kaikki hyvin.

Joitain tavoitteita olen kuitenkin tykännyt asettaa. Toissavuonna se oli elämäni eka puolimaratoni, viime vuonna halusin juosta sen alle kahteen tuntiin. Toteutuivat. Nyt juttelimme kaverin kanssa Pirkan hiihdosta ja hän houkutteli sinne. No, 90 kilometriä hiihtoa on sulaa hulluuta, mutta jos ottaisi tavoitteeksi hiihtää puolet siitä? 45 kilometriä. Pystyisinkö siihen? Tavoitteissa on myös vihdoin kyllä työllistyä, ärrr.

Ajattelin tehdä jotain omaan hyvinvointiin liittyviä lupauksia. Niin kuin että ei saa valvoa kauhean myöhään. Nyt nimittäin lipsahti pari yötä aamuyön puolelle, kun miehen kanssa juteltiin, pelattiin joululahja-Carcassonnea ja saunottiin. Sitten taas peruin lupauksen, mitäs sitten jos välillä valvoo ja väsyttää, on muuten olleet joululoman parhaita iltoja (öitä) nuo kaksi!

Tiistaina olimme Kangasalla viettämässä vuoden vaihdetta, joka oli aikataulultaan ihana pienten lasten kanssa. Neljältä alkanut tilaisuus sisälsi keppihevostelua, heijastinsuunnistusta, tuliryhmä Flamman tuliesityksen, luistelua ja kello 18 alkaneen ilotulituksen, joka oli yksi parhaimmista uuden vuoden tulituksista koskaan. Pitkä kuin mikä ja oli ihanasti tilaa seurata sitä! Tapahtumasta oli järkevään aikaan kotona, joten iso kiitos Kangasala kivasta tapahtumasta! Sitten saikin vetää villasukat jalkaan ja kurkkia ikkunoista raketteja. Minä olen vähän itkuherkkä joka kohdassa ja liikutuin siinä raketteja katsoessa. Mietin mennyttä ja tulevaa vuotta ja lasten kasvua ja katselin heitä. Esikoinen jakoi elämyksen rakkaan tarhakaverinsa kanssa ja mietin, että kivaa kun lapseni näkivät huiman shown, mutta vielä kivempaa on, kun saa jakaa sen ystävän kanssa. Olin niin onnellinen pikku ystävistä, että alkoi itkettää.

Tästä se lähtee, vuosi 2019. Toivottavasti se on monella tapaa hyvä, toivon sinne ruudun toisellekin puolelle onnellisia hetkiä. Me päästämme haikeana miehen töihin ja jäämme loppuviikoksi kolmisin. Ja tiedättekö mihin lupauduin menemään illalla? Avantoon. En ole ikinä ollut, inhoan kylmyyttä ja rakastan saunaa sekä hellettä. Jäänköhän laiturille, en nimittäin kesäisinkään meinaa pystyä menemään järveen? Olkoon tämä siis vuoden eka tavoite, että pystyn dippaamaan edes varpaat!

Millä mielillä siellä lähdettiin kohti tätä vuotta? Teitkö lupauksia?

P.S. Viimeisen joulukalenteriarvonnan voitto meni nimimerkille dudeprincess Instagrammin puolella, kiitos kaikille osallistumisesta siihen!

Koska ei ole vielä loppiainen ja ainakin meillä ovat joulukoristeet paikallaan, voi vielä palata joululahjoihin, eikö? Kaipaan hirveästi oikeaa kuusta, sillä kotona meillä ei sellaista ollut. Nappasin joululahjoista kuvia keskellä pakkaushärdelliä ja tajusin, että unohdin muun muassa kuopuksen ykköstoiveen kuvata, oli vähän liikaa ajateltavaa!

Me siis päätimme ihan viime metreillä, että lapset saavat yhdet lelulahjat. Esikoinen toivomansa Scruff a luv-lemmikin ja kuopus robokoiran. Muut lahjat tulivatkin pääasiassa kummeilta, isovanhemmilta, tädiltä ja.. Ei kun joulupukilta! Toive siitä, ettei täytettäisi leluilla enää kotiamme oli kuitenkin kiirinyt tontun korviin. Tytöt saivat tuplana kaiken, molemmille tuli Frozen-kasvopyyhe, Disney on Ice-liput, lahjakortti Leon leikkimaahan, yksisarvisaamutakki, puuhakirjat, kyniä ja niin, ostimme vielä hurahduksessamme Frozen-meikkejä esikoiselle. Juu, kukapa eskarilainen tarvitsisi meikkejä, mutta hän on niin halunnut kokeilla minun, että parempi ehkä kokeilla lasten meikeillä. Setissä oli myös vesiliukoisia kynsilakkoja, mikä on todella hyvä, sillä kynsilakkojen kemikaalithan ovat hurjan allergisoivia ja lapsille epäsopivia. Mutta samalla vähän tylsä, kun vaivalla laitetut lakat lähtivät yhdellä saunakerralla.

Joka tapauksessa joulun hittijuttu oli kirja, joka saatiin vasta tapaninpäivänä veljeltäni ja kälyltä. En ollut moisesta kuullutkaan, joten tahdon vinkata teille tuon kirjan. Se on ollut ihan hitti niin lasten kuin isänsä mielestä, joka on sitä pääasiassa lukenut. Minä olen myös välillä päässyt sitä lukemaan ja voin kertoa, että kyseessä on hyvin kieli poskessa kirjoitettu kirja ja samalla niin todentuntuinen. Yksikin sivu päättyi lauseeseen ”luulit, että tarina loppuu tähän, ahhahhaaa, eipäs lopukaan, vaan seuraavalla sivulla alkaa uusi”. Esikoinen katsoi epäuskoisesti minua miettien, keksinkö omiani vai lukeeko kirjassa todellakin näin.

Kirjassa seikkailee pieni tahtonainen, Prinsessa Pikkiriikki ja kirjassa on yhdistetty kolme hänen seikkailukirjaansa koottuina tuhmurointeina. Sivuja on 140, joten luettavaa piisaa, sillä kuviakaan ei ole hirveästi. Yllättävän hyvin 2-vuotiaskin jaksaa kirjaa kuunnella. Prinsessa lähettää vanhempansa Himskattiin, jonne muuten mekin olimme miehen kanssa joutumassa, jotta tytöt saavat syödä loputtomiin karkkia ja suklaapuuroa. Kunnes selvisi, että Himskatissa syödään vain jätskiä ja vanhemmilla oli siellä kivaa. Sen jälkeen esikoinen halusikin lähettää itsensä sinne! Suosittelen lämpimästi kaikille pienten tahtonaisten vanhemmille, tässä on paljon, paljon tuttua ja samalla ihan absurdeja juttuja. Naurattaa kaikkia!

Miehen paketeista paljastui oikein perusjoululahjakamaa, mutta hän oli niitä itse toivonutkin. Pyjaman ja alusvaatteiden lisäksi Juoksijan sielu näytti vangitsevan hänet hyvin sohvankulmaan jouluna. Pelkäsin sen olevan liian minun tyylinen kirja (mies yleensä lukee vähän enemmän tieteellisiä juttuja), mutta kovasti häntä on hymyilyttänyt lukea kirjan kirjoittaneesta Tarja Virolaisesta, joka hurahti juoksuun lähempänä neljääkymppiä. Söi sinkkiä hulluna ennen juoksukisoja ja ajatteli, että on maailmanloppu, kun jalkaan tuli rasitusmurtuma. Liekö tuossa naisessa jotain tuttua… Minäkin aion tämän ehdottomasti lukea ja uskaltaisin suositella kaikille juoksusta innostuneille!

Ja sitten se kolmas suositus! Minun paketeista löytyi Uhanan tunikan lisäksi ihana merinovillapaita, jota suosittelen lämpimästi juoksijoille. Eilenkin mentiin aika hyisessä talvikelissä ja tuo paita pitää lämpimänä, ei tunnu hikiseltä vaikka hikoaakin ja kaulus nousee todella ylös ja pitää kaulan lämpöisenä. Ihan nappipaita kaikkeen talviurheiluun ja ulkoiluun, merkki on Ulvang. Lisäksi omissa paketeissani oli kosmetiikkapussi, olen käyttänyt ehkä 20 vuotta isäni työpaikalta saamaansa mainospussia. Aika tyylikäs, mutta kestävä on ollut!

Niin ja yksi vinkki vielä! Saimme veljeltä ja kälyltä lahjakortin Lautapelit.fi-kauppaan, jonka käytin heti joulun jälkeen. Nappasin Carcassonnen safariversion mukaan ja lapsille Ubongon. Carcassonnea pelasimme aikanaan paljonkin ja sen opettelu vaatii vähän kärsivällisyyttä, ensimmäinen pelierä safariversiota kesti aamukolmeen. Mutta on tosi hauskaa ja kiva, kun sitä voi pähkätä kaksin, suosittelen! Tykkäsin safariversiosta ehkä jopa enemmän kuin normiversiosta. Ubongo oli itselleni vieras peli ja otin siitä matkaan junioriversion, josta esikoinen tykkäsi kovasti. Vaikeammilla puolilla on haastetta aikuisillekin. Kyseessä on siis logiikkapeli ja säännöt on hetkessä opittu. Suosittelen näitä pelejä lämpimästi talvipäivien ratoksi!

Joten me saimme kivaa tekemistä ja uusia hyviä, nappiin osuneita lahjoja tänä jouluna. Halusin vinkata näistä, sillä esimerkiksi tuo lastenpeli ja -kirja olivat itselleni ihan uusia, mutta todella kivoja tuttavuuksia!

Mitä pukki toi sinulle? Ovatko nämä vinkit ihan tuttuja juttuja?

Vähän liittyen siihen, että meillä on usein suhteellisen aktiviista elämää, on facebookiin pompsahtanut kavereiden linkkaamia juttuja siitä, kuinka pitäisi vain olla. Nollata aivoja ja vaan tuijottaa ikkunasta ulos. Vapauttaa aikaa illoista ja antaa se lapsille. Esimerkiksi tämän jutun vanhemmat luopuivat omista harrastuksistaan ja näin aikaa vapautui illoista lapsille. Joilla ei muka ole harrastuksia. Mikä sitten lautailu ja laskettelu on, kysynpä vain?

Perheet ja elämäntilanteet ovat erilaisia, toisille riittää vähempi, toiset haluavat enemmän. Paljon on kyse tottumuksista. Minä olen esimerkiksi harrastanut liikuntaa aina, enkä ajatellut, että lasten myötä luovun siitä. Olemme miehen kanssa molemmat myös aika kilpailuhenkisiä ja tavoitteellisia ihmisiä, joilloin tykkäämme piiskata itseämme vähän kovempiin urheilusuorituksiin ja ilmoittautua erilaisiin kisoihin. Se, että juoksukisoihin ilmoittaudutaan yhdessä, antaa hurjasti motivaatiota treenaamiseen ja yhdistää meitä taas pariskuntana. Minä en olisi valmis laittamaan harrastuksiani tauolle, jotta saisin joka ilta samoilla metsässä lasten kanssa, voin sen sanoa ihan suoraan.

Sitten taas – meidän elämäntilanteemme on sellainen, että se mahdollistaa esimerkiksi treenaamiseen aika hyvin. Mies on pääsääntöisesti virka-ajat töissä – ei ole poissa työmatkojen takia ja on lähes aina illat paikalla. Tarhapäivinä minä olen usein treenannut päivällä, joka on mahdollistanut sen, että viimekin viikolla lähdimme illalla kavereiden kanssa pulkkamäkeen, koko perhe. Viikonloppuisin pyrimme tekemään yhdessä, perjantaina luistelimme porukalla, eilen kun olimme kolmistaan tyttöjen kanssa hiihtämässä, mies pääsi lähtemään töistä aiemmin ja hurautti paikalle kannustamaan tyttöjään. Jos olisimme molemmat hektisessä työssä, ei treeneille jäisi niin paljon aikaa.

Tytöt ovat myös suurimman osan viikosta edelleen kotona. Tarkoittaa esimerkiksi tänä tiistaiaamuna sitä, että rauhassa halaillaan, syödään aamiaista ja katsotaan lempparipiirrettyämme Sofiaa. Vaikka on paljon aktiivisuutta, on paljon myös ns. löllöaikaa lasten kanssa, jonka mahdollistaa oma tilanteeni. Siinä on hyvät ja huonot puolensa olla työntekijä, onneksi osa-aikahommia on jo irronnut! Pidämme kuitenkin päivissä kiinni lasten ruokarytmeistä ja iltarutiineista, viimeistään puoli yhdeksältä olemme iltasatua lukemassa. Sydämeeni nimittäin pisti eilen kaverin kommentti siitä, että lastemme yöheräily johtuisi liian hektisestä rytmistä ja vanhempien kiireestä. Eilen emme poistuneet kilometriä kauemmas kotoa, tänään aloitamme aamun piirretyillä. En tiedä mistä lasten yöheräilyt aina johtuvat, mutta tuo kommentti hieman ahdisti, kun yritän rauhoittaa illat ja pitää niitä löllöpäiviä. Kotona olokin on ihan eri asia, kuin päiväkodin kuormittavuus.

Sitten siihen aikaansaamisen arvostukseen. Minä en tee moniakaan asioita elämässäni siksi, että joku arvostaisi sitä, mitä olen saanut aikaan. Rakastan liikuntaa ja eilen olin ihan solmussa, kun en tiennyt lähteäkö juoksemaan, hiihtämään vai mitä. Kun kaikki on niin kivaa! Tuossa Kodin Kuvalehden artikkelissa mainittu luonnossa kävely täyttyi kyllä illan hiihtolenkillä – olin lähes ainoa lähiladulla pimeässä, katselin kaunista maisemaa kauempana ja keskisykkeeni oli 126, siis hyvin rauhallista menoa. Jollekin näyttäytyisi hiihtämissuorituksena, mutta oli itse asiassa hyvin rauhallinen, kävelylenkkiin verrattava luonnossa liikkuminen. Asiat eivät välttämättä ole aina sitä, miltä näyttävät.

paita INCH/ farkut CUBUS/ kengät Prahasta/ takki ESPRIT/ huivi ja pipo SILVERJUNGLE/ korvikset MAANANTAIMALLI

Toki välillä olen itse ihan solmussa siitä, mitä pitäisi saada aikaiseksi. Koti odottaa siivousta, lapset tarvitsevat ruokaa ja pihalla on täydellinen keli. Silloin yleensä ulkoilu voittaa, niin kesällä kuin talvella. Ruoaksi saattaa päätyä pinaattiletut ja imurointi siirtyä, koska on niin täydellistä lähteä hiihtämään tai laskettelemaan näillä keleillä. Emme todellakaan lähde eri paikkoihin suorittamaan tai saadaksemme aikaiseksi, vaan siksi, että nautimme siitä. Ja olen sanonut tämän monta kertaa – lapsemme ovat pihalla eri ihmisiä kuin sisällä. Riidat jäävät sisälle ja ulkona kaikki vain toimii paremmin ja olemme tyytyväisempi perhe.

Myönnän, että aikamme on hyvin suorituskeskeinen ja ehkä se, että mekin tykkäämme tähdätä urheilukisoihin tekee osaltaan liikunnasta suorittamista. Työmaailman paineet ovat hyvin hektisiä ja sen päälle ei varmasti ole viisainta repiä joka ilta maksimisuoritusta, vaan nollata vaikka kävelylenkillä. Meille kuitenkin urheilu on ollut se perheen juttu ja oman ajan juttu – toisille se on vaikka käsityöt. Itse inhoan kutomista, maalamista ja piirtämistä. Sytyn liekkeihin kun saan treenata, missä muodossa vain. Kirjoittaa tai lukea. Lukeminen kulkeekin itselläni rauhallisena vastapainona muulle hötkyämiselle.

Tällä hetkellä on ulkona ihan maailman parhaat kelit. Minä aion heilua siellä juoksemassa, hiihtämässä tai pulkkailemassa. Tiistai-ilta on meillä aikatauluilta, sillä molemmilla tytöillä on harrastus. Kuopus sai yhden oman omasta pyynnöstään ja halusimme sen samalle illalle kuin esikoisen uinnin, jotta joka ilta emme suhaisi johonkin.

Perheet ja nautinnot ovat erilaisia. On hyvä pysähtyä ajattelemaan oman elämän arvoja, hektisyyttä tai aikatauluja, mutta siinä missä toisille sopii aikataulutus, toiset eivät sitä kestä ja se on hyvä muistaa. Lepokin on äärimmäisen tärkeä muistaa ja meillä pidetään kiinni siitä, ettei ikinä esimerkiksi valvoskella arkena yli puolille öin. Kännykkä jää itselläni aina eri kerrokseen nukkumaan kuin minä itse. Sillä saa iltoja rauhallisemmaksi.

Näissä kuvissa oli myös ihan täydellinen talvikeli, upea auringonpaiste ja taas suomalaisten firmojen juttuja, joita tykkään kovasti nostaa esille. Tämä asu on oikea kotiäitiyden univormuni, vietin näissä kuteissa hyvin paljon aikaa vauvavuonna 2016 ja edelleen yksi lempparipaitojani. Laitoin tarkoituksella kehiin vähän ylivalottuneita kuvia sekä ”irvistys”kuvia, toivat niin esiin sen upean paisteen!

Mitä sinä olet mieltä tästä aiheesta? Suoritetaanko yhteiskunnassamme liikaa? Osaatko pysähtyä? Onko lapsilla viisi kertaa viikossa aikataulutettu harrastus? 

Tiistai-iltana sähköpostiini linkin koevedosgalleriaan lauantain kuvauksista. Kerroinkin teille jo, että syksyllä ilmoitin tytöt Mimin ja Nöden Viikarin vuosi-kuvauksiin. Heitä kuvataan miljöössä kerran kuussa koko tämän vuoden ajan, lisäksi hintaan kuuluu synttärikuukautena vielä synttärikuvaus miljöössä. Koko paketti maksaa 240 euroa ja sisältää siis 13 kuvauskertaa, jos synttärikuvauksenkin käyttää sekä yhden kuvan teetettynä/täysversiona joka kuulta. Mielestäni mihin vaan valokuvaajiin verrattuna hinta on niin kilpailukykyinen, että ilmoitin meidät. Harkitsin asiaan jo loppuvuodesta 2017, mutta mihin lie sitten ajatus unohtui.

Niin, tiistai-iltana avasin sitä galleriaa vähän vinosti hymyillen. Kuopus oli ilmoittanut kuvauksissa ettei heitä lunta, eikä pussaa siskoa. Järkkäri onneksi toimii nopeasti ja mietin, että toivottavasti joukossa on ilosiakin kuvia. Avasin koevedosgallerian ja te, jotka seuraatte Instastorejani tiedätte, mitä sitten kävi. Galleriaan on liitetty koskettava musiikki ja siellä oli 14 ihastuttavaa kuvaa lapsista. Aloin katsoa niitä ja parkua ääneen. Musiikki ja ihanat, talviset lapsikuvat menivät syvälle ytimeen. Lapset olivat jo nukkumassa, mutta liikutuin niin valtavasti, että aamulla halasin heitä yhtä aikaa ja hoin, kuinka ihania ovat. Heistä jotkut kuvat olivat vähän höpsöjä, kun näytin.

Syy, miksi haluan, että ammattilainen ottaa lapsistani kuvia on se, että hän on ammattilainen. Toisekseen, lapset toimivat uuden ihmisen edessä ihan eri tavalla, äidin kuvatessa he sanovat monesti ettei kiinnosta. Ammattikuvaaja saa heistä ihan eri asiat irti ja kuvat ovat mieletön muisto pitkän aikaa. Meillä on portaissa muun muassa esikoisen 2-vuotiskuvia, joista hän itse totesi tällä viikolla, että kivaa kun on kuvamuistoja. Niin on, ne kertovat elämästä ja niistä näkee niin selkeästi kuinka lapset venyvät.

Oli siellä galleriassa vähän mutrusuisiakin kuvia, mutta pääasiassa iloisia, nauravaisia tyttöjä. Tyttöjä peiton sisässä hihittämässä. En meinaa nytkään pystyä kirjoittamaan tätä tekstiä liikutukseltani. Minulla ei ole siskoja ja nuo vangitut hetken siskosten välisestä kiintymyksestä saivat itkemään ääneen. Siinä oli todellakin vangittu hetki. Vaikka yhdessä kuvassa kuopus huutaa enkä pussaa ja kääntää päätä pois, hän nauraa silti ja kuva on mieletön hetki lapsuudesta, joka jää niin vanhemmille kuin tytöille itselleenkin muistoksi.

Olin niin vakuuttunut heti ensimmäisen kuvaussession jälkeen, että toin teille pari kuvaa nähtäväksi ja tiedotan, että vielä ehtii mukaan Viikarin vuosi settiinkin, lauantaina on toinen tammikuun kuvaus! Olimme ekaa kertaa kuvauksissa Mimillä ja Nödellä joulukorttikuvissa 2016 kuopuksen ollessa vielä vauva ja olin noihinkin kuviin supertyytyväinen. Kuopus osasi hädin tuskin istua tuetta, mutta kuvista tuli täydelliset. Muistatteko niitä kuvia, täältä voi kurkkia yhden?

On lahja osata vangita ne pienet hetket ja ilmeet. Se siskosten välinen rakkaus. Katson näitä kuvia hyvin suurella kiitollisuudella ja lämmöllä. Kyllä ammattilaisilla on paikkansa.

Käytkö sinä usein kuvaajalla lasten kanssa? Synttärikuvissa? Vai otatko mieluiten itse?

Kun kysyin teiltä toiveita postauksiin, oli yksi ehdotus kertoa suosikkiravintoloitani Tampereelta. Tämä on aika haasteellinen kysymys, sillä Tampere on valtavan suuri paikka, josta löytyy ruokaa ihan kaikkeen mahdolliseen tilanteeseen ja tarpeeseen. Uusia paikkoja tulee usein, eikä niitä ehdi millään käydä testaamassa kaikkia. Tällä hetkellä elämäntilanne on sellainen, ettemme juuri harrasta iltaruokia ravintoloissa, sillä tukiverkkoja Tampereella ei ole ja uhmaikäisen kanssa ravintolassa pitkän kaavan mukaan syöminen ei nyt vain ole hirveän nautinnollista välttämättä. Kotona on niin paljon kivempi laittaa porukalla ruokaa. Vuosi sitten palkkasimme hoitajan ja kävimme syömässä pitkän kaavan mukaan Arto Rastaan Dining26-ravintolassa ja sitä olen miettinyt usein tuon kerran jälkeen, kala oli taivaallista!

Bloggaajakollega ja kaveri Janica teki juuri hyvin kattavan listauksen Tampereen ravintoloista, joka kannattaa kurkata täältä. Siitä saa inspistä ulkona syömiseen! Se taas mitä minä harrastan tällä hetkellä usein, on lounas ulkona ja usein lapset ovat matkassa. Rakastan itse syödä monipuolisia salaatteja lounaaksi ja lounaspaikka on meille sopiva, jos sieltä löytyy äidille salaatti ja lapsille esimerkiksi keittoa tai jotain kotiruokaa. Niinpä kerron suosikkejamme lounaspaikoista, pelottaa jo valmiiksi että unohdan jonkun mahtavan vaihtoehdon! Lisäksi brunssipaikat ovat olleet viime vuosina suosiossamme. Otsikot ovat linkkejä kyseisiin paikkoihin, niin löydätte tarkemmat yhteystiedot ja lounaslistat!

Sanna’s cafe
Kävimme varmaankin pari vuotta lähes joka ikinen keskiviikko täällä Laukontorin kulmalla, sillä Sannan salaatit ovat monipuolisia ja keskiviikkoisin tarjolla oli aina kalakeittoa, joka on ihan älyttömän hyvää. Esikoisen kerho oli keskiviikkoisin nurkan takana, joten menimme tähän hyvin luonnollisesti, mutta perinne katkesi viime kevään jälkeen. Ensiksi mukana oli nukkuva vauva, sitten omaa ruokaa syövä vauva ja lopulta kaksi kalakeittoa mutustavaa tyttöä. Sanna on aivan ihana tyyppi, paikka on kodikas ja rauhallinen ja salaatintäytteet valitaan itse tiskistä. Kaikki on aina superfreesiä ja tuoretta. Arkisin tarjolla on salaatteja ja keittoja, lisäksi listalla on muun muassa hurjan hyvä lämmin kanaleipä.

Cafe Nostalgia
Minusta vähän unohdettu paikka, vaikka onkin lounasaikaan täynnä. Nostalgia löytyy Finlaysonilta Siperiasta ja siellä on hinta-laatusuhde kohdillaan. Ison aamupalan rahkoineen, sämpylöineen yms. saa hintaan 6,90 euroa. Lounasaikaan tarjolla on salaatteja sekä kotiruokaa. Meidän kolmen likan seurue maksoi viimeksi lasten lämpöisistä ruoista, omasta salaatista ja teestä sekä leivistä 14 euroa. Erittäin kohtuullista sanoisin, esikoinen menee puoleen hintaan ja kuopus vielä maksutta. Paikka on rauhallinen ja kotoisa ja plussaa, kun lapset saavat heti ruoan buffasta, eikä mitään tarvitse odotella.

Tampereen Bakery Cafe
Stockmannin takana sijaitseva kahvila, jonka herkkutiski on ihan omaa laatuaan, mutta jossa minä hehkutan salaatteja. Vappu Pimiä kävi taannoin suunnittelemassa heille omia salaatintäytteitään ja salaatit ovat huippuja! Lisäksi lounasaikaan tarjolla keittoa, josta lapset ovat tykänneet, lohikeitto täälläkin ollut suosikki! Lounaan kanssa tarjolla oleva leipä on ihanaa!

Powau
Stockmannin sisällä oleva ravintola, joka ei ole taas lasten kanssa valintani, mutta yksin tykkään käydä juomassa vihermehua ja syömässä hurjan hyviä ja monipuolisia salaatteja.

Bistro Naapuri
Täällä saa myös ihania smoothieita, salaatteja ja keittoja. Paikkaan on helppo tulla lastenkin kanssa ja Pikku Kakkosen puistoon on lyhyt matka! Samalla voi tutkia sisustustarvikkeita ja nauttia jälkkäriksi raakakakkua. Kaikki raaka-aineet on aamulla pilkottu omassa keittiössä ja leipä leivottu paikan päällä. Salaatit ovat täyttäviä, tuorepuristetut mehut ihania vitaamiinipommeja ja aamiaista saa paikasta koko päivän. Uutuustuote, tyrni-tummasuklaa-raakakakku on muuten ehdottomasti maistamisen arvoinen! Puhtaita makuja, rento ja iloinen tunnelma, täällä viihtyy pitkään.

Pella’s Cafe
Koskipuiston nurkilla olevassa Pella’s cafessa on syöty useasti brunssia, mutta myös lounasta Pikku Kakkosen jälkeen. Lasten lounassuosikki on ollut uuniperuna, johon saa valita täytteet. Kaksi uuniperunaa sisältävä annos on piisannut puoliksi tytöille. Pellasin salaattivalikoima on laaja ja salaatit herkkuja, lisäksi täällä otetaan ehkä parhaiten kaupungissa huomioon niin keliaakikot kuin vegaanit, eli erityisruokavaliota noudattavat tänne!

Robert’s Coffee Ratina
Täällä on ihan älyttömän hyvä salaattibuffa, josta saa itse ottaa ja santsata. Hintaan kuuluu haudutettu tee ja keitto. Keiton voi ottaa myös erikseen. Minusta vähän sellainen paikka, johon en osaisi mennä hyvälle salaatille, mutta suosittelen lämpimästi! Salaatti- ja keittobuffa on arkisin tarjolla klo 11-15.

Luckiefun’s sushibuffet
Tämä on kohtuuhintainen sushibuffet Koskarissa, jossa myös pienin menee vielä ilmaiseksi. Esikoinen ei tykkää hirveästi sushista, 2-vuotias taas tykkää, joten valitsemme sushipaikaksi sellaisen, josta saa muutakin ruokaa. Täällä on tarjolla paljon muutakin kasviksista riisiin, nuudeleihin ja bataattiranskalaisiin. Molempien tyttöjen lemppari on kuitenkin rapusipsit! Sushit eivät ole kaupungin parhaita, mutta ehdottoman hyviä! Hintaan kuuluu jätskiä jälkkäriksi ja limpparitkin kuuluvat hintaan.

Itsudemo
Täällä onkin sitten ihan hurjan hyvät sushit ja niitä on sitä sataa sorttia. Lisäksi tarjolla on paljon muutakin, joten esikoinenkin menee tänne tyytyväisenä. Lounasaikaan on monesti hirveä ruuhka, olenkin kokenut vähän haasteelliseksi ruoan ottamisen yksin lasten kanssa ollessa, kun saan painaa edes takaisin ruuhkassa. Mutta ruoka on todella hyvää lukuun ottamatta jälkkäriksi tarjoiltavaa ohrateetä, joka on ihan hirveää, mutta annettakoon anteeksi. Limppareista erillinen maksu, lapsille on tarjolla mm. puuhakirjoja ja tikkareita.

Malabadi Tammela
Täällä on älyttömän hyvä ja monipuolinen turkkilainen lounasbuffa, josta yleensä löytyy kaikille jotain, oli sitten lapsi tai aikuinen, vege tai lihansyöjä. Välillä on ollut vähän tulista ruokaa lasten makuun (tai mausteista), mutta yleensä olemme löytäneet hyvin vaihtoehtoja kaikille. Lapset otetaan avosylin vastaan. Malabadin brunssi on myös todella laaja ja herkullinen!

Bistro Venla
Kauppakadulta löytyvä Bistro Venla oli 2000-luvun alussa ihan ykköspaikka hakea salaatteja. Kävimme monesti ystävän kanssa lenkillä ja sitten haimme salaatit matkaan. Pieni ja ystävällisellä palvelulla varustetun paikan salaattilista oli mielettömän hyvä. Mutta sitten jotain kävi ja salaattien hinta nousi ja täytteet vähenivät. Lakkasin käymästä. Kunnes kaveri ehdotti paikkaa joulukuussa lounaspaikaksi ja päätin vuosien tauon jälkeen antaa tälle mahdollisuuden. Leuka loksahti kun astuin sisään – paikka oli kolminkertainen tiloiltaan vanhaan verrattuna, kaikki oli eri näköistä, salaattilista oli täysin eri ja sinne oli ilmestynyt muun muassa nyhtökaurasalaattia. Palvelu oli nopeaa ja iloista, salaatit taas monipuolisempia ja paljon muutakin on tarjolla. Uskallan taas nostaa tämän esiin, en käynyt varmaan viiteen vuoteen täällä!

Pyymäen oma
Tuomiokirkonkadulta löytyvä Pyymäen oma on myös mielestäni varsin käypä lounaspaikka lasten kanssa, löytyy salaatteja ja löytyy keittoja. On hyvä aamiainen, brunssillakin on käyty ja herkkutiski on kattava. Kotiin on ostettu ihania tuoreita leipiä ja haudutettua teetä saa. Suosittelen!

Mama bear
Laukontorilta löytyvä puurobaari, niin hassulta kuin ehkä tuntuu syödä lounaaksi puuroa, olemme sitäkin tyttöjen kanssa usein tehneet. Paikan Kerttu-koira on ihan hitti lasten kanssa ja täällä otetaan pienet hyvin ystävällisesti vastaan. Puuro on ehdottomasti kaupungin parasta, siitä ei ole epäilystä!

Sandro Ratina
Mielettömän hyvä vastaanotto lasten kanssa ja sen kyllä huomaa lounasajan kärrymäärästä, sillä kauppakeskukseen toki helppo lasten kanssa tullakin. Hyviä kasvisvaihtoehtoja, lapset menevät maksutta ja monipuolinen lounasbuffa!

Lisäksi esimerkiksi Kauppahallista löytyy vaikka mitä ihania lounaspaikkoja ja monta muutakin ihanaa ravintolaa ja brunssipaikkaa, jotka jäivät nyt tämän listan ulkopuolelle. Lukuisia kertoja olen kirjoittanut esimerkiksi Cafe Pispalan brunssista sekä Viilun brunssiin ihastuimme myös. Tähän listaukseen pääsivät nyt mahtavimmat salaattipaikat, joissa pärjää kahden pienen kanssa yksin ja joissa olen kokenut olevani tervetullut lasten kanssa!

Toivottavasti tästä listasta on sinulle iloa suunnitellessasi esimerkiksi lounastaukoa Tampereen kuhinassa. Mikä on oma suosikkipaikkasi Tampereella, joko iltaravintola tai lounaspaikka? Herkullista tiistaita!

Kaupallinen yhteistyö HopLopin kanssa

Te tiedätte, miten usein sitä haluaisi vaan pitää lasten kanssa kivaa, mutta velvollisuudet vievät aikaa. Arki-ilta, kauppareissu, ruoanlaitto ja siivous – kohta onkin alettava nukutushommiin. Tiedätte myös, miten usein lapsille saa laittaa ruokaa. Ja miten mielellään siinä välillä oikaisisi ja oikaseekin. Nappaa kaupasta mukaansa pinaattilettuja tai kalapuikkoja ja lämmittää niitä vauhdilla illalla. Entäpä jos tekisi jonain arki-iltana ihan erilaisen vedon ja lähtisi lasten kanssa riehumaan energiat pois ja syömään hyvin? Mukaan voisi ottaa ystävät ja näin vaihtaa ravintolan puolella kuulumisia vanhempien kanssa. Tai yksin ollessa lukea vaikka kirjaa tai tehdä töitä, jos siihen on mahdollisuus (ainakin facebookissa olen törmännyt kaverin kuvaan, jossa hän isompien lasten leikkiessä tekee tehokkaasti hommia vastamelukuulokkeet päässä!). Hoplop tarjoaa tähän kaikkeen mahdollisuuden, sillä heidän ruokalistansa on uudistunut ja leikkitilaa lapsille on loputtomiin. Minä söin leikkipäivämme aikana yhden parhaista lounaista pitkiin aikoihin ja annokseni sai ystäväni toteamaan, että vaikka hänenkin annoksensa on hyvä, niin nyt iski annoskateus. Lue pidemmälle, niin näet mitä kaikkea söimmekään, ehdimme tehdä päivän aikana ja mikä mahtava kisa on käynnissä!

Tykkään itse käydä HopLopissa monestakin syystä. En ole nähnyt siellä ikinä lapsilla huonoa hetkeä, heillä on aina kivaa. Olemme sopineet monesti sinne treffit ystävien kanssa, niin että lapsilla on leikkiseuraa ja äidillä juttuseuraa. Niin teimme tälläkin kertaa, kun lähdimme viettämään päivää HopLopiin äitikaverin ja hänen kahden tyttönsä kanssa. Koska ikähaitari meidän lapsissa oli vielä suhteellisen pieni, neidit ovat kaikki ikävälillä 1-5 vuotta, niin menimme sitten varsinkin pienempien perässä isompien jo viilettäessä kauempana. Mutta monet kuulumiset ehdimme vaihtaa, eikä juttu keskeytynyt vaikka ajeli autolla tai pomppi trampoliinilla. Itse asiassa 2-vuotias opetti hirveän aktiivisesti miten tehdä ”peppupläts” ja äidinkin kannattaa uskaltaa! Lisää taaperon kannustuksesta voit kurkata @optimismiakatja Instastoriesin puolelta.

Lisäksi tykkään siitä, että Hoplopissa on kivaa yksinkin lasten kanssa. Yritäpä seistä leikkipuistossa tuntikin, jo on kaikki hipat ja muut tehty, mutta sisäleikkipuistossa riittää puuhaa ja ideoita. Laitan yleensä itsekin mukavat vaatteet ja ryntäilen lasten kanssa liukumäkiin sekä trampoliineille. Arkena tilaakin piisaa hyvin!

Ja sehän on fakta, että lapsille tulee aikaisin nälkä. Olimme menneet tunnin pitkin puistoa, kun ensimmäiset ruokakyselyt jo tulivat. Kello oli 11. Siinä vaiheessa päivä keskeytyisi vähän aikaisin, jos ei olisi ruokailumahdollisuutta. Ja minä en ole arkiruokana niiden ranskis- ja hamppari-linjojen ystävä, joten on ihan mahtavaa, että HopLopista voi nyt uudistuksen myötä saada kotiruoka-annoksen. Lista on vaihtuva, sieltä löytyy aina yksi kotiruoka/viikko. Täältä voit kurkata lisää  kotiruoasta sekä voimassa olevasta tarjouskampanjasta! Lisäksi on toki muutenkin uudistunut lista, jolta porukkamme valitsi ruokia. Hassua, että meitä oli kuusi ruokailijaa ja kaikki valitsivat vapaasti ruokansa ja sen myötä pöytään päätyi kuusi erilaista annosta. Jokaiselle löytyi jotain. Lapsille tuli lämpimiä uunijuureksia, lihapullia, kasvispullia sekä viikon kotiruokaa, eli tuolloin lohikeittoa. Minä otin seitan-vartaan, joka oli ihan älyttömän hyvää ja ystävä kanasalaatin, josta totesi, että siinä oli kyllä syötävää ja paljon! Muussi oli kotitekoisen makuista ja pullat hävisivät vauhdilla, lisäksi uunijuurekset olivat ihanan makuisia. Ainoan miinuksen koko hommalle annoimme vähän liian suolaisesta lohikeitosta, mutta kuvasta näkyy, että maistui aika tavalla kaikki ja taas mentiin! Me jäimme pienten kanssa istuskelemaan ja viimeistelemään annoksia, kun isommat jo häipyivät leikkeihinsä. On aikamoinen helpotus kahdelle kotiäidille päästä oikaisemaan ruoanlaittohommissa ja pöydän siivoiluissa välillä. Kannattaa muuten ehdottomasti käydä kertomassa oma kotiruokatoiveensa HopLopin listalle TÄÄLLÄ, sillä sen kertomalla osallistuu kisaan, jossa voi voittaa vuoden HopLop-reissut! Arvonta suoritetaan helmikuun puolivälissä.

Viiden tunnin heilumisen jälkeen aloimme ympäripuhua lapsia lähtemään, se on yleensä se hankalin kohta, lähteä pois. Ystävä sanoi, että päivä oli todella kiva ja se varmasti näkyy kuvista. Niin näkyikin, meininki oli iloista ja päivä ihana! Nyt kun pakkaslukemat ovat olleet aika rapsakoita (meidän HopLop-aamuna oli -18 mittarissa), eivät pienet välttämättä pysty purkamaan energiaansa ulkona, joten sisäpuistot ja muut aktiviteetit ovat kiva vaihtoehto. Mitä suosikkeja teillä on kovilla pakkasilla?

Tutkimusten mukaan aikuiset leikkivät lastensa kanssa alle kymmenen minuuttia päivässä. Väittäisin itsekin rakastavani näitä sisäleikkipuistoja sen takia, että siellä on itselläni tilaisuus heittäytyä, olla lasten kanssa ja antaa muiden hoitaa ruokahuolto. Ottaa kaikki irti ihanasta vapaa-ajasta lasten kanssa ja nähdä ehkä samalla ystäviä.

Mitä tuumitte, onko HopLop suosikkejanne lasten kanssa?

Muistan kuin eilisen tuon aurinkoisen perjantaisen maaliskuun iltapäivän. Nosturit täryyttivät sairaalan ulkopuolella, kun sain sinut ensi kertaa syliini. Hätkähdin, nappasit vastasyntyneenä niin napakasti kiinni rinnastani ja aloit imeä. Olit tullut vielä pari viikkoa ennen laskettua aikaa ja mietin, jaksatko hyvin. Ei tarvinnut miettiä kauaa. Muistan, kun ajattelin tuolla hetkellä, että sinussapa on voimaa ja tahtoa, mihinköhän me päädymme kanssasi. Olit minuutteja vanha.

Isosisko on tietenkin näyttänyt aina tietä ja olet halunnut pysyä perässä, mutta se tahto näkyi sinussa hyvin pienenä. Olit maailman hellyttävin näky, kun olet omannut vauvasta asti todella tummat ja paksut kulmakarvat. Otsa ja kulmat kurtussa ähersit itsesi liikkeelle. 9 kuukauden iässä päästit irti tuesta ja lähdit kävelemään, muistan sen erittäin päättäväisen katseen, mikä silmissäsi oli. Reilun vuoden iässä aloit sinnikkäästi pukea itse. Halusit aina juoda vain ja ainoastaan mukista, ei mistään pulloista, eikä nokkamukia meillä ollut ikinä. Vaikket osannut paljoa vielä puhua, äänteesi olivat hyvin tiukkoja ja tarkkoja.

Kun alle kaksivuotiaana ilmoitit, että aioit lasketella, sinä menit ja laskettelit. Olet aina tehnyt sen mitä ilmoitat. EI TARTTE AUTTAA on hyvin yleinen lausahdus. Tarhasta on tullut palautetta, että missään ei saa auttaa sielläkään. Vähän aikaa sitten oli yritetty päivän aikana kysellä, mitä leikkejä leikit isosiskon kanssa kotona. Olit kuulemma tokaissut ”EN MÄ SITÄ SULLE KERRO” lastentarhanopettajalle, joka sitten sanoi äidillesi, että se oli oikeastaan lause, joka sopi tämän tahtotappuratytön suuhun täydellisesti. Mistään turhista nyt löpistä kesken leikkien.

Koska olet vahva ja kovin kova tekemään ja menemään itseksesi, unohdamme välillä miten pieni olet. Kun kaksivuotiaasta asti olet täydellisesti puhunutkin, huomaan välillä, että meinaan vanhempana vaatia sinulta liikaa ikääsi nähden. Olet kuitenkin vasta kaksi ja tarvitset vielä paljon syliä, turvaa ja suukkoja. Onneksi monesti intoudut itsekin jakamaan niitä ja äiti, isä ja isosisko ovat minuutin välein ihania ja sitten taas tyhmiä tai tylsiä.

Lausahduksesi saavat kaikki nauramaan. Kun kyselit mummilta, miksei meillä ole mummin tekemää mehua, mummi lupasi auliisti tuoda sitä kun seuraavan kerran tulee kylään. Tokaisit hetkeäkään harkisematta siihen ”VARMAAN”. Ihmettelit, kun koko pöytäseurue ratkesi nauramaan. Kun pyysin autossa, ettet potkisi äitiä selkään, sanoit ettet potki, vaan ”jalkasi tahtoivat tanssia”. Kun tavaroita menee rikki tai tappelette isosiskon kanssa, syytät silmät suurina mielikuvituskaveriasi, VIEMÄRIPUTKEA teoistasi. Mummin kanssa kahdestaan ollessasi olit kertonut pitkät tarinat siitä, että olet lopettanut tarhan ja et enää ikinä näe tarhakavereita. Mummi tuli tenttaamaan äidiltä, miksei hänelle ole kerrottu mitään. Tuli muuten äidillekin yllärinä tämä tarhanlopetus.

Kova tahto, mielikuvitus, liikkuvaisuus ja se, ettet tykkää nukkua (koska se on turhaa, sanot), ovat välillä vieneet vanhemmat jaksamisen äärirajoille. Juuri viime viikolla soitin itkuisen puhelun neuvolaan, etten tiedä mitä tekisin. Tuntuu, ettei mitään auktoriteettia ole. Terveydenhoitaja jutteli pitkään ja ehdotti muun muassa, että hermostuksia voisi purkaa mätkimällä sohvatyynyjä. Seuraavana päivänä kokeilin, hämmennyit niin, että raivari katkesi pari kertaa. Kolmantena päivänä olit innoissasi, että meillä saa nykyään heittää sohvatyynyjä! Se siitä vinkistä sitten.

mekko VILA/ takki DESIGUAL/ kengät SO WHAT/ pipo SILVERJUNGLE/ korvikset UHANA DESIGN

Raskainta on illat, kun virtaa riittää eikä sitten samalla riitä. Olet selkeästi väsynyt, mutta rauhoittuminen on vaikeaa. Kun palautamme sinua kymmeniä kertoja sänkyyn, istumme pimeässä silitämässä, laulamassa ja keksimme milloin mitäkin keinoja, se alkaa väsyttää. Isosisko vieressä saattaa vetää kolmatta tuntia unta palloon, ennen kuin sinä maltat luovuttaa. Niin monet kerrat olemme tiuskineet vanhempina toisillemme, kun keinoja pysäyttää tämä iltashow ei ole löytynyt. Kun luulen, että odottelet peiton alla unta, ilmestyt sieltä alasti. Olet kaikessa hiljaisuudessa riisunut vaatteesi. Nyppinyt ehkä taas jonkun pehmolelun täytteet kasaksi lattialle. Välillä jos poistumme huoneesta, saatat nousta tökkimään nukkuvaa siskoa ja huutaa tämän olevan tylsää seuraa. Joskus yritämme sylinukutusta, vieressä makaamista ja muuta vastaavaa, mutta yleensä hermostut kahta kauheammin.

Rakastamme sinua ja siskoasi enemmän kuin mitään. Olemme joka päivä todella onnellisia siitä, että meillä on kaksi upeaa tytärtä. Mutta väsyneitä olemme olleet monesti. Kun viime toukokuussa päätit nukkumisen olevan tyhmää, toivoin että tämä on lyhyt vaihe. Nyt 10 kuukautta myöhemmin olen vain päättänyt yrittää sopeutua tilanteeseen mahdollisimman hyvin. Tahtotaaperon vanhemmuus on vaihe, vaihe jota vielä ihan varmasti ikävöin. Olet tällä hetkellä niin aito, tahattoman hauska monesti ja valtavan suloinen, kun käperryt syliin pallerokäsinesi. Olet raivostuttava kun spurttaat kaupassa karkuun, heität tavaroita ja revit siskon askartelut. Röhönaurusi on maailman suloisin, et ole mikään kikattaja vaan röhönaurat, eniten omille jutuillesi.

Minä rakastan sinua tahtotaaperoni. Ylpeänä puuhaan sinulle 3-vuotiskemujasi. Ja samalla toivotan ihan hirveästi jaksamista, pitkiä hermoja ja kaikkea mahdollista uhmaikäisten vanhemmille. Vaikka väsyttää, muistakaa nauttia. Kyllä he ovat pieniä niin pienen hetken, sen tajuaa nyt isosiskoa katsellessa. Ja laittakaa viestiä jos kaipaatte vertaistukea vahvatahtoisten lasten kasvattamisesta, keskustelen mielelläni aiheesta! Kiitän kaikista tsempeistä, joita minullekin on Instagrammissa satanut iltanukutusten aikaan.

Nämä kuvat otettiin, kun aurinko paistoi täydeltä terältä ja koko perhe oli hyvällä tuulella. Unohdin jopa hetkeksi illalla odottavan hurjan nukutustaiston (joka muuten kesti eilen 10 minuuttia, kyllä näitäkin päiviä siis tulee!).

Fiiliksiä uhmaiän taltuttamisesta? Aurinkoista keskiviikkoa!

Tätä tekstiä on vaikeaa aloittaa, sillä nyt on itse asiassa hyvin helppo olla. Eilisaamun 12 kilometrin juoksulenkki lensi eteenpäin ja viikonloppuisin kotona on kaksi aikuista, joten meno on iisimpää kuin viikonloppuisin. Silti toissayönä olo oli vielä toisenlainen – lapset heräilivät taas vuorotellen, pienempi sai kello 00.36 uhmaraivarin kesken unien (että sekin on mahdollista!) ja lopulta minä painelin peittoineni alakerran sohvalle ja kuopus meni isin viereen. Joka taas päättyi siihen, että kesken unien tuli pissavahinko, kukaan ei enää nukkunut lainehtivassa parisängyssä ja petarin päällystä pestiin seuraavana aamuna itsepalvelupesulassa, kun sieltä löytyy jättikoneita.

Mutta sitähän se on, elämä lasten kanssa. Aikamoista vuoristorataa koko ajan. Ja tiedostan joka päivä, että niin kauan kun ongelmamme ovat ”normaaleja”, olen hyvin kiitollinen jokaisesta päivästä. Niin kauan kun ovat terveitä ja iloisia. Mutta silti sitä ajoittain uupuu ja olo on sellainen, ettei jaksa enää hetkeäkään. Avasin fiiliksiäni torstai-illalta Instagrammin puolella ja olin ihan häkeltynyt, miten kannustavia, ymmärtäviä ja ihania olitte. Tiedän, että teitä on niin monta väsynyttä äitiä ja isää ja jokainen kokee asiat eri tavalla, uupuu eri syistä ja kestää eri tavalla esimerkiksi valvomista. Mietin, kirjoitanko koko tekstiä tai julkaisenko sitä, koska kyse on tavallisesta pikkulapsiarjen uupumuksesta ja fiilikset heittelevät. Mutta päätin kuitenkin julkaista, jotta sinä siellä, joka ehkä itket väsymystäsi nyt tietäisit, ettet ole yksin. Ja apua saa ja kannattaa pyytää! Väsymys saa ajatukset välillä ihan järjettömän synkiksi, eikä siinä auta välttämättä ajatella, että olen vain väsynyt. Siihen auttaa uni. Ja sitä ei välttämättä vain saa.

Pähkinänkuoressa, miksi torstaina olin ihan lopen uupunut?

Suurin syy on uni. Pääsääntöisesti istumme iltaisin 1-2 tuntia nukuttamassa pienintä. Hän nukahtaa keskimäärin klo 22. Jos haluat jutella miehen kanssa, tehdä hommia tms., se tapahtuu sitten sen klo 22 jälkeen. Yleensä silloin kun menemme klo 23 jälkeen nukkumaan, huudetaan jo ensimmäisen painajaisen kourissa. Siitä alkaa sitten hyppääminen, joka tarkoittaa joskus paria kertaa, joskus tauotonta menoa. Kello 7 mennessä kaikki ovat viimeistään hereillä. En itse nukahda yöherätysten jälkeen kovin hyvin ja kaikki kunnia miehelle joka ne hoitaa suojellen untani, mutta jos toinen saa raivarin kesken unien ja kirkuu äitiä, on siinä vähän haastava yrittää toisen hiljaa sitä hoitaa.

Toinen syy on uhma. Se on nyt ihan hirveänä päällä ja meillä pienin huutaa kaikesta. Vessassa käyminen on TYHMÄÄ, vaatteet ovat IHAN TYHMÄT JA VÄÄRÄT, käsien pesu on ÄLLÖTTÄVÄÄ, syöminen on TURHAA ja nukkuminen on TYPERÄÄ! Kun väännät 15 tuntia päivässä joka ikisestä asiasta ja puret hammasta ettet menettäisi malttiaisi, alkaa voimat hiipua jossain vaiheessa. Ei auta lahjonta, maanittelu, pakottaminen, ei mikään. Jos lapsi päättää ettei hän käy tänään vessassa, niin hän ei järky. Ankeinta oli taistelu Ratinan vessassa hikisenä toppatakki päällä, kun hän kirkui ettei ole hätä (edellisestä vessareissusta oli 5h, niin toivoin että kävisi ennen busseilua kotiin). Torstaina esikoinen oli poikkeuksellisesti tarhassa ja kuopus kotona ja olin ajatellut, että päivä olisi kiva ja spesiaali. Sen sijaan valvotun yön jälkeen olimme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, kaikesta sai vääntää ja tuntui, ettei meillä ole yhtään kivaa. Tunsin hirveää epäonnistumista, että kahdenkeskinen erikoispäivä olikin ihan tuskainen!

Kolmas syy on elämän epävarmuus. En vielä viime viikolla tiennyt, että saan tälle viikolle työkeikan Helsinkiin. Kun sen sain, totta kai halusin sen tehdä. Koska oli hiihtoloma, se vaati, että soitin päiväkodin johtajalle ja pyysin poikkeuksellisesti kuopukselle hoitopäivää lomalla. Ajoin lasten kanssa Hämeenlinnaan viemään esikoisen serkkulaan yökylään. Säädin junaliput itselleni ja lähdin Helsinkiin. Ei isoja juttuja, mutta yllättävän paljon aikaa vieviä, joka on pois taas kaikesta muusta. Jokainen viikko on erilainen ja jos ja kun muuttuvia tekijöitä tulee, ei ole lähellä asuvaa mummia tai kummia tai ketään, ketä pyytää apuun. Olemme lähtökohtaisesti aina nelistään, onnekas olen kun olemme sentään nelistään ja mies ottaa ison osan hommista itselleen. Mutta tämä säätö, elämän epävarmuus, tulojen ennustamattomuus ja muu uuvuttaa.

Neljäs syy on oma luonne. Minä en osaa enkä oikeastaan halua olla. Kun koko ajan on jotain mitä pitäisi tai haluaisin tehdä. Ihan paras rentoutumiskeino on katsoa telkkaria hetki tai lukea kirjaa, mutta yleensä tilaisuus siihen tulee niin myöhään, että tulisi jo olla nukkumassa. Mikä valinta tulisi siis tehdä? Oma luonne estää monesti olemisen, rentoutumisen ja palautumisen. Ja se sitten kostautuu sillä, että kroppa vetää kierroksille ja en oikein saa unenpäästä kiinni. Tunnistan tämän itsessäni ja osaan useasti sanoa, että nyt täytyy pysähtyä, mutta joskus se unohtuu. Tapanani on tehdä ja mennä täysillä – nauratti nämä kuvatkin, yritin kävellä hienosti tien yli, mutta joka ikisessä kuvassa harpon kuin hengen hädässä. Se on tyylini liikkua, viipotan aina täysillä harppoen. Välillä pitäisi muistaa sipsutellakin.

Ja sitten – lapselleni oli huomauteltu torstaina päiväkodissa punastumisesta ja sanottu Pipsa possuksi. Hän sanoi, ettei tuntunut kivalta. Tunsin niin järjetöntä voimattomuutta, vihaa ja epätoivoa. Nyt se sitten alkaa. Tämän takia en halunnut lapsiani päiväkotiin ja kohta on edessä se kouluputki, minne menetän heidän kauniit sielunsa. Kuinka olenkaan itse kärsinyt siitä, että punastumisesta on haukuttu. Miten nyt käsittelen tämän? Itselleni sanottiin aina älä välitä ja sitä en halua sanoa kertaakaan. Se ei toimi. Jos sanat satuttavat, on vaikeaa olla välittämättä. Okei, ehkä väsyneenä asia tuntui isommalta kuin olikaan, mutta olin ihan tuskainen, että millä minä asian selvitän ja estän kiusaamisen jatkossa. Ja päivän kuopuksen kanssa olin alle pilannut. Kaikki menee metsään, ääää. Ja sitten ratkesi itkuhanat.

Meillä ei ole nukuttu kunnolla kuuteen vuoteen. Ei kai lapsiperheissä usein nukutakaan, toisissa paremmin ja toisissa huonommin. Talossamme on kolme naista, joilla tuntuu olevan kierrokset päällä öisinkin ja yksi mies, joka yrittää saada heidät parhaansa mukaan nukkumaan. Noin kärjistetysti. Tuntuu välillä hyvin epätoivoiselta, kun kello on taas kaksi, eikä uni ole vielä tullut. Sitten innostumme miehen kanssa juttelemaan ja pelaamaan lauantai-iltana ja taas kello on kaksi, nyt omasta syystä. Kivaa oli, mutta nukkua pitäisi. Se ainainen ristiriita!

toppi ONLY/ farkut LIDL by HEIDI KLUM (saatu)/ paita ZARA/ kengät DR.MARTENS/ korvikset VIA MINNET (saatu)

Eniten tällä hetkellä rassaavat iltahulinoinnit, mutta toivon että aika auttaa. Kaikkea muuta on jo kokeiltu. Joskus käy niin hullusti, että molemmat lapset nukkuvat jo kello 21. Se on kuin miniloma! Oma stressitaso laskee, kun saa hengähtää eikä kello ole heti yli puolenyön. Valitettavasti näitä iltoja ei usein tule ja meitä molempia miehen kanssa stressaa jo etukäteen mitä illasta tulee. Se näkyy sitten niin, että tuskailemme kumman vuoro istua lastenhuoneen lattialla ja ei sekään toimi ja mitä nyt tehdään ja sitten tiuskitaan, kun olemme niin väsyneitä ja turhautuneita tilanteeseen.

Ja. Kun perjantaiaamuna luin Tiian postausta helmikuun huonosta olosta (hänellä toki oli eri syitä) tajusin, että itsekin uuvun joka vuosi helmikuun lopulla. Muistan vuonna 2017, kun mies lähti yhdeksi yöksi lasten kanssa mummilaan jotta saisin nukkua. Olin epätoivoisen väsynyt. Muistan, kun 2014 maaliskuun alussa oli kaverin polttarit ja tyttöjen ilta ja halusin vain maata sängyssä ja itkeä, en olisi millään jaksanut lähteä. Lähdin kyllä ja kivaa oli, tosin olin ekana ennen puoltayötä hotellissa nukkumassa. Muistan, että 26.2.2015 jätimme lapsen yöksi mummilaan, tulimme junalla kotiin ja katselimme sängyssä leffan ja tilasimme pizzaa kotiin. Söimmekin siellä sängyssä. Olimme superväsyneitä ja ainoa haave oli, että saisi päivän olla.

Häkellyin tästä kaavasta itkiessäni uupumustani helmikuun vikoina päivinä. Näinkö se iskee joka helmikuu? Miksi? Onko silloin D-vitamiinitasot tyhjät ja kevät ja kesä korjaa? Mikä ahdistaa helmikuissa, miksi silloin ei jaksa? Olen myös hyvin ulkoilmaihminen ja kärsin suuresti, kun lumet lähtivät vauhdilla. Vaikuttiko se jaksamiseen monena keväänä, viime helmikuun upeista lumikeleistä en muista tällaista romahdusta. Mikä minua vaivaa helmikuisin?

Väsymys muuttaa ihmisen luonnetta pahimmillaan. Sitä ei ole oma itsensä, kun ei saa nukkua.

Onneksi helmikuu on ohitse. Parempia öitä odotellessa nautin kovasti pakkasesta ja alkaneesta maaliskuusta! Kiitos kovasti tuestanne Instan puolella ja jaksamista ihan jokaiselle väsyneelle ja öitään valvovalle!

Olen huomannut yhden asian: väsyneenä prioriteetit menevät jotenkin sekaisin. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän yritän suorittaa, kontrolloida ja pitää kaikkia lankoja käsissäni. Mikään ei saisi mennä pieleen. Ja menee. Sillä ihminen minäkin vain olen ja muistikin pätkii väsyneenä. Superväsyneenä omat kierrokset nousevat ja rupean huitelemaan ihan joka suuntaan ja päivästä tulee entistä hankalampi. Mistä tämä johtuu? Siitä, että väsyneenä pienet asiat nousevat suuriksi. Räjähtänyt keittiö menee paljon helpommin kun on nukkunut hyvin, kuin silloin, kun väsyttää hirveästi. Väsyneenä oma pärjääminen työmarkkinoilla stressaa, kaikki stressaa. Pitäisi pystyä parempaan ja enemmän.

Tiistai oli yksi noista aika väsyneistä päivistä. Molemmilla tytöillä oli neuvola aamukahdeksalta (voi että päiväkotiin on helppo ehtiä kasiksi, kun ei ole sitä puurotaistelua!) ja uuvuin jo suunnilleen siitä kun pinnistin sinne ja tehtävien jälkeen yritin mahdollisimman selkokielisesti selittää terkalle fiiliksiäni. Että mikään ei ole ihanampaa ja tärkeämpää kuin lapsemme, mutta alamme olla vähän liian poikki miehen kanssa ja tarvitsisimme unta ja hengähdystä välillä. Hän onneksi otti asian tosissaan ja sanoi, että tilanne tuntuu rasittavan arkeanne kovasti ja hän ymmärtää. Kävimme yhdessä läpi erilaisia keinoja, mitä tehdä rassaaville illoille ja öille. Jo se puhuminen helpotti, kun joku otti tosissaan väsymyksemme! En kaipaa niitä ”älkää tehkö mitään”, ”sinä haalit liikaa tekemistä” yms. kommentteja, kaipaan sitä että joku ymmärtää ja kuuntelee ja tässä tapauksessa on nähnyt aika monen uhmaikäisen vanhemmat.

Iltapäivällä yritimme ottaa asukuvia vauhdilla miehen kanssa, mutta tiedätte, että tiistaina oli karseista karsein tuuli ja tukka nousi pystyyn. Jäädyimme molemmat ja turhauduimme. Mies karjaisi kameran takaa että ”mikä tässä elämässä on oikein tärkeää, miksi pitää olla sellainen tukka joka on hyvä kerran kuussa?!” ja minä painelin pois paikalta. Totuus on, etten osaa, en kerta kaikkiaan osaa laittaa hiuksia ja kun kampaaja oli ne illalla föönannut, ajattelin että nyt on hyvä tilaisuus ottaa kuvia. Otimme ne illalla uusiksi, yhtä vauhdilla, mutta ainakaan tuuli ei ollut enää yhtä kova tai paikka aukea.

Tuo lause jäi kuitenkin kummittelemaan mieleen ja sitä olen miettinyt useasti. Mikä tässä elämässä on oikein tärkeää? Olen itse valinnut pidempään kotona olemisen, koska perhe on prioriteeteissäni ykkönen. Se, että lapsillani on asiat mahdollisimman hyvin. Mitä minä sitten stressaan, itsepähän olen valinnut näin?

Keskiviikkona heräsin uuteen päivään todeten, etten tee tänään mitään ylimääräistä, vaan olen lapsille läsnä. Tiedättekö kuinka paljon helpompaa se oli, kun meillä oli nukuttu! Molemmat lapset kiskaisivat yön heräämättä, siis pelkkä neuvolassa avautuminen auttoi näköjään! Me rakensimme 160 palaisen palapelin, juttelimme, väritimme yhdessä, saunoimme ja puuhasimme. Tein kaikkeni ollakseni läsnä ja pitääkseni kiinni ajatuksesta, mikä tässä elämässä on tärkeää. Levänneenä asiat on helpompi laittaa tärkeysjärjestykseen.

Kun taas hermosin miehelle keskiviikkoiltana, että olen kuusi vuotta kävellyt taloamme ympäri siivoten, eikä mitään tulosta näy, kaikki vaan räjähtää pahemmin, tajusin taas väsymyksen vievän minusta voiton. Yritin parhaani mukaan rauhoittua, kävin katsomassa nukkuvia lapsiani ja mietin, kuinka se on kaikkein suloisin näky ikinä. Tiedättekö, sellainen melkein kolmevuotiaan pikkupeppu pikkareissa ja pulleat lapsenjalat peiton päällä. Melkein kuusivuotiaan, ison tytön tuhina uniriepu kädessä. Se sama, joka minulla oli kuusi vuotta sitten synnärillä. Rauhotuin ja mietin tyhmää meuhkaamistani tyhmistä asioista. Siinä ne tärkeimmät ovat ja on ihan sama, jos vessa on täynnä hammastahnatahroja. Se on oikeasti ihan sama. Voisinko vähän löysätä naruja ja kontrollia välillä?

Tänään heräsin mummoni luota, paikasta, josta olen teille usein kertonut. Se on jotenkin lapsuuteni symboli, tuo kivitalo Helsingissä. Yksi tärkeimmistä paikoista elämässäni. Siellä tunnen sen tunteen, kun asuimme vielä Helsingissä 1980-luvulla, olin huoleton pieni lapsi ja nautin ainoana lapsena ja lapsenlapsena aikuisten huomiosta. Kaikki huolet häviävät. Olin saanut kutsun ravintolan VIP-bileisiin eilisillalle, mutta tässä kohtaa ei tarvinnut edes harkita. Ilta mummon luona ristikoita tehden ja politiikasta puhuen vai ilta meluisassa ravintolassa? Valinta oli helppo. Tiedän, ettei näitä iltoja ja öitä mummolla ole loputtomiin.

paita VILA/ mekko MARO O’POLO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset UHANA DESIGN

Välillä tuntuu, että kun jakaa arkeaan ja ajatuksiaan ja elämäänsä, täytyisi olla jotenkin virheetön. Ei ole varaa mokailla. Minulle saa kertoa aika suorin sanoin yksityisviestillä ajatuksensa. Siitä miten minä nyt ajattelin tyhmästi tai tein tyhmästi. Kun kerroin Instagrammin storiesissa, että vähän ahdistaa kuinka moni tajuaa Baby Jane-kirjoitukseni myötä minun eläneen vaikeassa, väkivaltaisessa suhteessa nuorena sain yksityisviestin. Siitä, ettei minun stoorejani voi katsoa vakavasti, koska Suunnon juoksukelloni ”häntä” karkaa aina irralleen ja naurattaa niin paljon. Näin punaista, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää? Toisaalta, mikä minä olen toisaalta vaatimaan keneltäkään prioriteettihin keskittymistä, kun itseltänikin ne hukkuvat ja usein? Olen saanut myös arvostelua siitä, etten kestä negatiivista palautetta. No, totta kai sitä on kestettävä jos näitä hommia tekee, mutta eihän se silti kivalta tunnu. Että jätetään naureskelevien hymiöiden kanssa kommentteja lastenkasvatuksesta ja annetaan ymmärtää kuinka hölmö olen. Se stressaa ja saa vaatimaan itseltäni vielä kovemmin sitä, etten saa mokata. Ja miettimään yhä tarkemmin ja tarkemmin mitä haluan jakaa.

Sitten taas, mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Jos minulle halutaan nauraa ja laittaa tiukkaa viestiä, niin mitä sitten. Sitä ajatusta opettelen. Kaikki eivät tykkää tyylistä, ajatuksista eivätkä naamasta. Somessa tai livenä. Mutta se mikä on tärkeintä on siellä kotona ja siihen pitää keskittyä ja pitää siitä kiinni. En aina itsekään väsyneenä, kiireessä ja tympääntyneenä pysty viestitse kirjoittamaan maailman fiksuimpia vastauksia. Anteeksi jos töksäyttelen Instassa välillä. <3

Ollaan armollisia niin itseä kuin muita kohtaan ja muistetaan mikä elämässä on tärkeää, jooko?

Tunnistatko tämän väsyneenä häsellyksen sataan suuntaan vai osaatko hengittää ja pysähtyä? Iloista alkavaa viikonloppua! Ai niin ja ihanaa naistenpäivää, muistetaan tukea toisiamme naisia ja äiteinä!

*hiihtokoulu saatu veloituksetta

Laskukelit ja hiihtokelit ne vaan jatkuvat etelässäkin ja allekirjoittanut on ollut siitä enemmän kuin hyvillään! Viikonloppuna laskimme Sappeessa, jossa kävikin kova kuhina, mutta palataan vielä viikolle viisi, kun olimme Kuusamossa ja Rukalla laskemassa. Hassua sinänsä, että itse olen noussut laskettelusuksille 1990-luvun alussa ensi kertaa Rukalla, olimme yksityisopetuksessa koko perhe, sillä se oli ensi kerta myös vanhemmilleni. En ole sen koommin käynyt Rukalla, eli kevyt 25 vuoden tauko! Maisemat ja vaihtoehdot rinteissä ovat huikeita, samoin kuin vuokraamon koko, valikoima ja ammattitaito. Rukalla on laskukausi jatkunut monesti kesäkuulle saakka, eli vielä pääsee rinteisiin!

Esikoinen kävi viime vuonna Vuokatissa Wernerin hiihtokoulun, joka oli alkeiskurssi. Sen jälkeen hän on laskenut hyvin ja innoissaan, mutta mietimme, että lisää vinkkejä ja esimerkiksi varmuus tuolihissiin olisi kivaa saada. Wernerin jatkokurssi tuntui parhammailta vaihtoehdolta, mutta hiihtokoulut olivatkin tauolla vielä viikolla 5, sen verran hiljainen aika oli! Kuopuksen kanssa olimme myös miettineet järkevintä vaihtoehtoa opetukseen. Hiihtokoulujen alaikäraja on 3 vuotta ja hän on jo viime talvena ollut rinteessä ja lähtee rohkeasti muidenkin aikuisten matkaan, joten ajattelimme kysyä, jos ottaisivat tunnille hieman ”alaikäisen” taaperonkin.

Sovimme siis hiihtokoulun kanssa yksityisopetuksesta. Lähdettiin puolesta tunnista ja sovittiin, että jatketaan siitä riippuen lasten jaksamisesta. Hiihtokoulun tapaamispaikka on Vuosselin puolella Family Parkin edessä ja sinne suuntasimme vuokraamon kautta, pienimmällä kun ei ole vielä omia kamoja. Hissiliput pitää myös hommata erikseen ja tässä sekoilimme nyt kunnolla – Family Parkissa treenannut pieni ei olisi tarvinnut lippua joka meille myytiin, sen sijaan isompiin rinteisiin suoraan lähtenyt 5-vuotias olisi tarvinnut isojen rinteiden lipun, hänelle oli vain Family Park-lippu. Olkaa siis tarkkoja ja kyselkää, kun lippuja ostatte!

Rosa& Rudolf Family Park on aivan ihana alue, jossa on hyvin hitaasti liikkuvia mattohissejä, sisätila makkaranpaistoon ja eväiden syöntiin, on tubing-aluetta ja erilaisia laskupaikkoja. Suosittelen testaamaan perheen pienimpien kanssa! Tapasimme sen edessä lasten hiihto-opettajat, Ellan ja Jussin. He olivat oikein iloisuutta ja energiaa pursuava kaksikko ja aika pian Jussi lähti esikoisen kanssa kohti isoja rinteitä ja Ella sai vähän maanitella kuopusta matkaansa, mutta hänkin lähti sitten kohti rinteitä.

Näinhän siinä kävi, että vaikka kuinka yritin kurkkia, meni esikoisen ensimmäinen kerta tuolihississä minulta ohi. Hyvin oli kuulemma mennyt ja hiihtokoulussa hetkessä saatu varmuus näkyi, hän jatkoi sen jälkeen reippaasti isänsä kanssa tuolihissillä isoihin rinteisiin ja lupasi opettaa myös isälleen, miten siinä mennään! Kuopus jumppasi mattohissillä Ellan kanssa ja näytti puhuvan ummet ja lammet mennessään.

Miksi sitten hiihtokoulu, eikä pelkästään vanhempien kanssa treenausta? Syitä on monia. Tiedätte, että lapset saattavat olla täysin erilaisia vieraampien aikuisten kanssa. Se kiukku unohtuu ja keskitytään oppimaan ja kuuntelemaan ohjeita ihan eri tavalla, kuin äidin ja isän kanssa. Arvatkaa miksi käytän tyttöjä synttäri- yms. kuvissa ammattikuvaajalla? Toki ammattitaidonkin takia, mutta myös sen takia, että heistä saa kaksin kuvaajan kanssa ihan eri ilmeet esiin kuin vanhempien kanssa.

Lisäksi me miehen kanssa olemme lautalaskijoita ja suksivinkkejä on vaikeaa antaa. Oma 14 vuoden laskutauko teki sen, että esikoinen alkaa olla jo varmempi ja menee hurjempiin rinteisiin kuin mihin minä uskallan, joten saa sitten treenata ammattilaisen kanssa. Huomasimme kuinka hetkessä taidot kehittyivät, kun hän oli viime vuonna kaksi päivää hiihtokoulussa, joten luotan täysillä näihin alan ammattilaisiin.

Mitä sitten opimme? Esikoinen sai varmuuden isompiin rinteisiin ja tuolihissiin. Lisäksi he treenasivat eri tavoin painon pitämistä edessä. Lapsilla se kuulemma jää helposti takapainotteiseksi ja esimerkiksi laskeminen yksi sauva käsissä, kädet suorana edessä auttaa korjaamaan painoa eteen. Kuopuksen kohdalla Ella sanoi, että motoriikka ei anna periksi vielä näin pienten esim. kääntää suksia auraan, se on sitten ensi vuoden juttuja. Ja yllättäen kuopus haluaa ensisijaisesti laudan ja viihtyy sen päällä, ehkä hänestä tuleekin lautalaskija! Olimme myös miettineet, kannattaisiko pienen kanssa hommata valjaat, eli hän laskisi sitten edellä ja pysyisi ns. hanskassa. Tähän Ella sanoi, että jättäkää hommaamatta. Lapsi oppii roikkumaan valjaissa ja paino menee taakse, laskuasennosta tulee väärä ja sitten luotetaan liikaa siihen, että kyllä vanhemmat jarruttavat. Tämäkin oli hyvä kuulla, ei ole sitten tullut hankittua niitä valjaita!

Tytöt heittivät opettajille ylävitoset oppien jälkeen ja me kiitimme, tunnissakin ehtii oppimaan ja testaamaan montaa juttua. Ehkä ensi kerralla kuopukselle sitten lautakoulua, kun on siitä niin innostunut! Esikoinen pääsi nauttimaan isänsä kanssa isommista rinteistä, kun me siirryimme jo pulkkatiimiin. Rudolf seikkailureitin varrella rinteessä on nähtävissä niin poroja kuin huskyja ja siellä loimusi valmiiksi tehdyt tulet, joissa isä ja tytär paahtoivat vaahtokarkkia. Aika luksusta! Voi että odotan, että päästään sinne kaikki neljä, vielä täytyi minun jäädä vetämään tubing-mäkeä (eipä siinä, oli ihan hullun hauskaa sekin!).

Kiitos Ruka, Ella, Jussi ja hiihtokoulun tiimi! Jos lumitilanne sallii, tulemme huhtikuussa takaisin kuluttamaan erityisesti niitä rinteitä!

Onko itselläsi kokemusta hiihtokouluista?

Niin kauan kuin muistan, kevät on ollut yksi surkeimpia vuodenaikoja omassa mielessä. Siinä missä rakastan syksyä, vesisadetta ja pimeneviä iltoja, ahdistun keväisin. Helmi-huhtikuu-akseli on jotenkin riepova, väsyttää ja on jotenkin paljon hankalampaa kuin esimerkiksi syksyllä. Se hetki, kun katupöly pölisee, maa on harmaa ja… Apua! Sitten yks kaks onkin kesä ja olen ihan liekeissä. Muistan viime kesältä, että kävin juoksemassa niin aamuseiskalta kuin iltaysiltä, kun valoa ja lämpöä riitti. Energiaa riitti ja mahan sai täyteen tuoreista marjoista ja ihanista salaateista. Mutta mikä siinä keväässä mättää?

Olen yrittänyt selittää tätä erinäisillä asioilla. Kevääseen liittyy aina se välikausivaate-stressi, kaikki menee yks kaks uusiksi ja aamuisin ei tiedä, pukeako lapset toppahaalariin vai shortseihin noin kärjistetysti. No, mutta ei sekään nyt ole iso asia! Kevääseen liittyy neitien synttärit, mikä on pelkästään valoisa asia, mutta aiheuttaa toisaalta stressiä. Selittääkö sekään sitä? Keväällä aurinko paistaa ihanasti paljastaen koko talven piilossa olleet sormenjäljet ikkunoissa ja muissa pinnoissa. Onko sekään niin iso asia? Vai kaikki nämä yhdessä? Pihakin tulee esiin ja sille pitäisi tehdä jotain sen sijaan, että potkii vähän lumia tieltään, apuaaaa! Tänä keväänä tulin tulokseen, että josko se on vitamiinivaje, ei minua Thaimaassa asuessa paljon helmikuu heilauttanut. Päinvastoin, maalis-huhtikuu oli parasta aikaa, kun kiivain turistimassa oli poistunut ja lämpötilat sen kun paranivat.

Olen huomannut parin päivän sisään useasta Instastoriesista juttua siitä, että ihmisiä väsyttää. Toki nyt on jyllännyt tiukat flunssatkin, mutta ilmankin niitä väsyttää. Itse olen popsinut hädissäni d-vitamiinia ja nukkunut paljon hyviäkin öitä, mutta väsyttää vaan. Tänä aamuna luin Aamulehdestä, että jos kevätväsymys johtuisi vitamiinivajeesta, sitten väsyttäisi kyllä ympäri vuoden. Ei siis ehkä sitäkään. Mutta nyt olen jo parista eri lähteestä lukenut, että kevätväsymys ei ole omaa kuvitelmaa, vaan ihan oikeasti osa ihmisistä kärsii siitä! Kroppa ei ole tottunut siihen, että valoa tulee yks kaks niin roimasti ja iltaisin melatoniinin eritys alkaa valon myötä myöhemmin. Kevätväsymys on siis oikeasti olemassa ja menee ohi osaksi sillä, että kroppa tottuu valoon.

Toki keväässä saattaa väsyttää muutkin asiat. Monella saattaa olla hurja määrä opiskelu- tai koulujuttuja ennen kesää, stressaa ja mitä kaikkea. Ja sitten jos vielä taustalla on se kevätväsymys ja stressi siitä, että pitäisi siivota koti kevätkuntoon (voisinkin tämän tekstin jälkeen ottaa nuo jouluvalot alas). Koko ajan pukkaa jotain juhlaa mitä varten koristella. Tulppaanit, rairuohot, ilmapallot, serpentiinit, juhannuskoivut ja kaikki valloittavat kodin, ennen kuin saa kääriytyä pimeyteen ja hiljaiseen syksyyn, jolloin ei juhlita yhtään mitään. Paitsi pimeyden ihmisen, eli esimerkiksi allekirjoittaneen synttäreitä. Ja minä oikeasti rakastan kesää, siirtymävaiheet ovat haasteellisia!

Syysväsymyksestä jauhetaan jotenkin tauotta, mutta itse olen kokenut lähinnä olevani outo ahdistuessani ja väsyessäni keväisin. Mutta ehkä se ei olekaan niin outoa?

Muita kevätuupujia? Kuvat ovat Svaneforsin kevätmalliston tilaisuudessa, jonne kahlasin helmikuun alussa valtavien kinosten läpi Helsingissä. Ihana väriryöpsäys vai mitä?

Siinäpä maanantain eniten rintaa puristava kysymys. Olenko mä äiti silti vielä pieni tyttö? Meillä on juhlaviikko ja 3 + 6 veet juhlivat tällä viikolla. Kun onnittelin vähän kiukkuisena herännyttä kolmevuotiastani laulaen, hän hermostui totaalisesti. ”Ei tänään ole mun syntymäpäivä, kun ei ole kakkua!”. Vastasin, että viikonloppuna juhlitaan ja saat kakkua, Peurungassakin sait kakkua. ”Mutta ei tämä ole mikään syntymäpäivä, voisitko äiti leipoa kakun, osaatko sä edes leipoa!” pikkuneiti hermosi. Itseäni alkoi se asian vakavuus naurattaa ja purin huultani ja pyysin, että saan halata. Hän heltyi kiukultaan, tuli syliin ja sanoi ”äiti, mä en halua olla kolme. Olenko mä enää sitten pikkutyttö?”. Oma hihitykseni vaihtui itkun nieleskelemiseksi ja rutistin palleroani vakuuttaen, että hän on ihan aina äidin oma pikkutyttö.

Tällä viikolla kuusi vuotta sitten minusta tuli äiti. Kuusi vuotta ja tuntuu siltä, että on vaikeaa muistaa aikaa ennen äitiyttä. Tai tunteita. Millaista oli, kun ei ollut sitä musertavaa rakkautta, huolta, väsymystä tai hermoraunio-oloa? Tunsinko joskus jotain? Toki rakastin miestäni ja nauroin ja itkin, mutta tunteiden voimakkuus on mennyt äitiyden myötä ihan ihme sfääreihin. Joka ikinen ilta edelleen hiippailen pimeään tökkimään heitä ja katsomaan nukkuvia lapsiani. Miten upeita ja kauniita he ovatkaan. Ja ihan varmasti aina äidin pikkutyttöjä. Vaikka kasvavat liian nopeasti.

Kolmevuotias on nyt yhtä pitkä kuin siskonsa 1,5-vuotiaana, mutta se ei ole hidastanut häntä yhtään. Päinvastoin, tasapaino on hyvä laskettelurinteessä ja sisulla kiivetään ties mihin. Taistelin häntä alas viime viikolla kenkäkaupan kenkälaatikkopinon päältä, minne kiipesi neiti kun sovitin esikoiselle kenkiä. Kun olin saanut hänet alas, alkoi hirveä huuto kun harmitti niin ettei sinne saanut kiivetä. Tässä vaiheessa myyjä tuli luoksemme kyselemään mikä niin harmittaa ja olin ihan hiljaa asiasta, että kenkälaatikot olivat vähän mutrulla.

Pienellä on ollut järjetön vauhti oppimisessa ja tällä hetkellä hän kiipeää ja hyppää ihan hurjan korkealta, jos ei ehdi estää. Siinä ei ole mitään pelkoa. Sen sijaan kun sanoin, että tyttöjen sängyt pitäisi siirtää toisinpäin, pitkä neiti pois vinokaton alta missä lyö päätänsä kattoon meni kolmevuotias aivan jumiin. Ei voi siirtää häntä mihinkään! Saako ottaa edes unilelut mukaan? Yritin selittää, että siirretään koko sänky tuohon metrin päähän siskon sängyn tilalle, mutta hän huolestui niin, etten ole pystynyt tekemään sitä. Tuntuu, että hän on perinyt mieheltä kaiken rämäpäisyyden ja on hyvin liikunnallinen ja vauhdikas, samalla kun hän on ominut panikoivan äitinsä geenejä ja on yllättävän herkkä muutoksille. Hyvin pienillekin sellaisille. On hyvin tärkeää tällä hetkellä, että päällä on aina mekko, joka koskettaa polviin. Ei yläpuolelle, ei nilkkoihin, kun polviin! Huh. Pukeminen on aikamoinen suoritus monesti.

Siinä missä kolmevuotias menee tunteissaan vielä holtitottomasti laidasta laitaan sekunneissa, on minun kuusivuotiaani oikea pikkunainen. Hän piirtelee mekkoja ja miettii yrityksen, oman muotikaupan perustamista. Minä saan hoitaa markkinoinnin kuulemma. Hän haluaa ottaa hassuja kotivideoita heti kun saa puhelimen (isommilla kavereilla on jo!), hänen tyllihamekautensa alkaa olla mennyttä ja päälle on pääasiassa saatava housut ja paita. Siinäpä sitten houkuttelen tunikoihin häntä, ei kelpaa.

Yks kaks hän osaa uida, lasketella ja vaikka mitä muuta. Hän huomioi ja muistaa ihan uskomattomia asioita ja tapahtumia. Kun hän selittää yksityiskohtaisesti jonkin tapahtuman jota en muista, tajuan miten pahalta se tuntuu vieläkin. Että omat vanhemmat eivät muista näin merkityksellistä juttua! Mutta niin me elämmme eri maailmoissa, eivät minunkaan vanhemmat muista montaa pienelle Katjalle tärkeää juttua ja nyt minulta on mennyt moni tyttären isoksi asiaksi kokema asia ohi.

Kuusivuotias on yhtä lailla pikkuneiti kuin vähän jo joku esiteini. Kun isänsä esitteli Laukaassa viikonloppuna koulun, jota kävi vuoden, kuusivuotias totesi ”hohhoijaa, onpa hei tosi mielenkiintoista!”. Apua. Meitä nauratti ja hirvitti yhtä aikaa. Kavereiden kaipuu on suuri ja vanhemmat eivät enää olekaan niin ykkösjuttu. Tai heidän juttunsa. Kuusivuotias jo vähän häpeää, kun pistän kaupassa tanssiksi hyvän biisin soidessa. Kohta hän kävelee 20 metriä jäljessä kaupungilla, muistan vielä kun itse tein niin! Omat vanhemmat olivat maailman noloimpia tietyssä iässä!

Ja ihan vasta äsken hänet nostettiin syliini sunnuntaiaamuna. Siitä alkoi ihan uusi elämänvaihe, se oli täydellinen hyppy tuntemattomaan. Pikkuhiljaa olemme opetelleet tuntemaan toisiamme ja lapsistani on kasvanut reippaita ja itsenäisiä pikkutyttöjä, jotka ovat toisilleen supertärkeitä. Välillä kaduttaa, että olen kannustanut heitä olemaan sosiaalisia ja itsenäisiä, nyt voisin vähän tiukentaa jo talutusnuoraa. He välillä aamuisin leikkivät mieluummin kaksin tai menevät mieluummin kaksin katsomaan Pikku Kakkosta kuin tulevat kainalooni köllimään. Heistä on hienoa osata tehdä se itse. Minusta on kamalaa, etteivät halua kainaloon makoilemaan. Älkää menkö vielä niin kauas! Te olette parasta mitä minulle on tapahtunut ja kyllä, ihan aina aina äidin pikkutyttöjä. Ikävöin varmasti vielä tätä aikaa kun tulivat varauksetta syliin.

Olen kyllä taas käynyt niin suuria tunteita läpi viime aikoina. Näitä synttärikuvia oli yli 50 koevedoskansiossa ja itkin ääneen niitä tutkiessa. Miten ihastuttavia kuvia ja miten hienosti tytöt olivat toimineet kuvaajan kanssa ilman vanhempia, meidät komennettiin oven taa ja hyvä niin. Kuvista kiitän kovasti Saaraa ja Studio Mimi & Nödeä. Niihin tallentui jotenkin älyttömän hyvin tyttöjen persoona, se vaatii oikeaa fiilistä ja otetta, että siihen pystyy.

Huh. Itkin nyt sitten taas tätä kirjoittaessani. Äidin pienet tytöt. Kuinka moni viettää maaliskuussa juhliaan, minusta tuntuu että meillä juhlii koko suku samaan aikaan!

Meidän likat ovat täynnä tarinoita ja molemmat tuottavat päivässä hirveän määrän puhetta, kuten varmasti monet alle kouluikäiset. Keskiviikkona esikoiseni sanoi, että hänellä on paljon ajatuksia päässä, muttei voi kertoa niitä. Kysyin että miksei, johon hän vastasi, että ”niitä tulee koko ajan lisää, sitten puhuisin koko ajan, en voi puhua koko ajan!”. Kyllä hymyilytti.

Siispä Anniinan Instasta inspiroituneena ajattelin, että miksen päästäisi pikkulikkoja ääneen kertomaan muutamalla virkkeellä, millainen heidän äitinsä on heidän mielestään. Piti haastatella tytöt erikseen, sillä kuopus toistaa hyvin herkästi isosiskon jutut, vaikka on itsekin täynnä mitä hauskempia ajatuksia.

1. Mitä teet äidin kanssa?

6v: tykkään kerätä aarteita ja käydä äidin kanssa kaksin leffassa
3v: teen palapeliä

2. Mikä tekee äidin iloiseksi?

6v: rakkaus ja äitienpäivä
3v: haliminen

3. Kuinka monta vuotta äiti on?

6v: Hmmm. Nyt en kyllä tiedä.
3v: kolme vuotta!

4. Mitä äiti tykkää tehdä?

6v: äiti tykkää halata meitä ja tykkää kun me ollaan iloisia
3v: äiti tykkää pussata meitä, halata meitä ja silittää meitä. Sitten se tykkää tehdä tietokoneella ja puhelimella juttuja ja mennä meidän kanssa ulos! (Oho, osuipa 3vee oikeaan!)

5. Mitä ei osaa tehdä?

6v: ei osaa piirtää niin hyvin kuin minä. Eikä kirjoittaa niin hyvin kuin minä. Ei osaa rakentaa niin hyvin palikoilla kuin minä. Eikä osaa kasvattaa kasvejakaan niin hyvin kuin minä!
3v: äiti ei osaa maalata pyörää, isi osaa.

mekko NOSH ORGANICS/ takki ESPRIT/ kengät DR.MARTENS/ panta VALKAMA/ korvikset UHANA DESIGN (DIY)

6. Missä äiti tykkää olla?

6v: äiti tykkää olla juoksemassa ja jumpassa.
3v: jumpassa, juoksemassa ja pyöräilemässä

7. Kuinka pitkä äiti on?

6v: äiti on 140 metriä pitkä
3v: 500 minuuttia

8. Kuinka paljon äiti painaa?

6v: äiti painaa 100 tonnia (!)
3v: neljä

9. Mikä on äidin lempiväri?

6v: pinkki ja turkoosi
3v: punainen, vihreä ja vaaleanpunainen

10. Mitä äiti rakastaa?

6v: minua ja pikkusiskoa, iskää ja kukkia
3v: minua ja isosiskoa

Näin! Aika hienosti he äitinsä tuntevat ja yllätyin, miten pitkiä ja pohdittuja vastauksia pienemmältäkin tuli. Kuvissa puolestaan taas kolmen kotimaisen kombo, siinä yhdistyy niin Nosh, Valkama kuin itse tekemäni Uhanan korvikset. Mitä tykkäätte näin mustasta asusta, minulla harvoin näkee kokomustaa?

Minä alan nyt leipomaan tyttöjen kanssa suklaakakkua, saas nähdä tuleeko tästä muuta kuin suklaalla kuorrutetut pikkunaiset ja keittiö. Yrittänyttä ei laiteta!

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

Vielä vuosi tai puolitoista sitten sain joka kevät ja syksy monen monta lastenvaatekutsua, monesti niitä tuli samalle merkillekin päällekkäin. Oli uudet Pomp de Luxit, Noshit, Me&I:t, välillä joukkoon mahtui House of Lola tai Milk Copenhagen kutsuja. Itse olen pitänyt niin Pompeja, Miikkareita, Nosheja kuin Silverjungle-kutsuja.

Tänä talvena kävi jotain outoa. Syyskuun jälkeen en ole saanut kutsun kutsua mihinkään. Ne ihmiset, jotka aina niitä järkkäsivät eivät enää ehdi tai jaksa ja sama oli oma vastaukseni, kun Pomp de Luxin myyjä kyseli halukkuuttani pitää kutsut. En kerta kaikkiaan jaksa tämän kaiken muun häsellyksen keskellä.

Lisäksi oli aika, kun esimerkiksi Me&I-vaatteet olivat sellaisia, että tiettyjä kappaleita revittiin käsistä ja niistä sai kirpparilla enemmän kuin uusi oli maksanut. Vauvan torkkupeitosta pulitettiin herkästi 150 euroa, kun tällä viikolla katselin jonkun myyntiyritystä tuollaisesta kultakimpalepeitosta, oli kuvan alle kommentoitu, ettei niillä ole enää mitään arvoa. Mutta mitä tapahtui? Mihin se hurja hype katosi? Ihan mielenkiinnosta tätä pohdiskelin.

Olen aina tykännyt käydä vaatekutsuilla. Istuskella teellä vaihtamassa muutamat kuulumiset, ehkä tilaamassa jotain lapsille. Olen myös tykännyt kutsuja järjestää, tosin välillä kun lapsiakin on iso liuta matkassa, on meno jo vähän kuin pienimuotoisilla lastenkutsuilla. Emäntänä toimiessani olen huomannut, että vaatteiden katsominen on jäänyt täysin ja olen tilannut myöhään illalla jotain vähän vauhdilla ajattelen, että esittelijä varmaan jo haluaa kotiin kellon lähestyessä yhdeksää ja omatkin lapset pitäisi saada unille. Tuotteisiin pitäisi tutustua vielä tarkemmin kotona, jos toimii emäntänä.

Olen perinteisesti Pomp de Luxin kevään mallistosta löytänyt jotain kesävaatetta, jota ollaan käytetty sitten koko kesä, monia esimerkiksi hameita vielä seuraavakin kesä. Meillä on ollut heiltä kaikkea yöppäreistä ulkovaatteisiin ja pääsääntöisesti kaikesta on tykätty lukuun ottamatta huonosti kestäviä sukkiksia. Tyttömäinen tyyli ja yhteen soivat värit ovat ihastuttaneet meidän perheen naisia, omassakin kaapissa on vaatteita lastenmallistoista. Siksi halusinkin tutkia malliston itsekseni siitä huolimatta, etten päässyt kutsuille. Olin muutaman kerran yhteyksissä esittelijään ja kyselin esimerkiksi kokoasioita, oli yllättävän vaikeaa tilata sokkona! Päädyin nyt sitten ottamaan 124cm pitkälle esikoiselle kaiken koossa 134-140cm ja kuopukselle 92cm kaiken koossa 98-104cm. Ja oli ehdottoman oikea valinta, ovat hieman naftia kokoa ja kesäänkin vielä hetki aikaa. Meille kotiutuivat siis kuvissa näkyvät vaatteet ja tänään meinasimme juhlia synttärit noissa keltaisissa Fultondale-mekoissa. Mekkojen pitsit ovat tummansinisiä ja sinisenä päädyin valitsemaan myös neuleen sen ainaisen mustan sijaan!

Mutta mitä olette mieltä? Saitteko ennen paljon kutsuja vaatekutsuille? Tulivatko eteen ruuhkavuodet omassa ystäväpiirissä vai alkaako kotikutsuista mennä vähän hohto? Oletteko huomanneet tällaista? Miltä näyttää kevään uutuudet omaan silmääsi, tykkäätkö Pompin jutuista?

P.S. Kuvien kolmevuotiasta ei ole meikattu, hän kerkesi itse äidin meikkipussille eikä antanut poistaa kaikkea. 

Olo oli lauantaina ihan superonnellinen ja sellaisena se jatkui vielä sunnuntainkin puolelle. Rutistin tyttöjäni montaa kertaa ja kovaa, olin erittäin ylpeä ja onnellinen äiti. Kauan odotetut tuplasynttärit pidettiin lauantaina ja voi kuinka olin jännittänyt taas onnistumista! Nykyään pelkään lähinnä sitä, että joku tulee superkipeäksi ja jäämme keskenämme kakkujen keskelle, mutta onneksi niin ei käynyt. Kuopukselle nousi loppukemuista pieni lämpö, joka rauhoittui yön aikana, eli jotain lenssua nytkin oli ilmassa.

Nykyään ruuhkavuosien pyörityksessä ystäviä ja sukulaisia näkee ihan liian vähän. Siksi odotan synttäreitä kovastikin, koska nautin itsekin siitä pöhinästä ja ihmisistä. Valitettavan vähänhän sitä ehtii jutella ja hössötys on kova, nyt meillä oli 45 juhlijaa talossa. Sen huomasi selkeästi, kun isommat lapset olivat pääasiassa ilman vanhempia juhlimassa, ettei meinannut millään ehtiä kaatamaan jokaiselle mehua ja leikkaamaan kakkua. Aiemmin myös lapsia on viihdyttäny Juhlaprinsessa ja hän on tehnyt puolelle kasvomaalauksia, kun puolet ovat ottaneet kakkua. Näin pöydässä on riittänyt tila. Nyt kun 20 lasta tuli yhtä aikaa kakulle, päätyi osa jopa istumaan lattialla kun hommaa ei saatu hössötyksessä niin porrastettua. Lapsia ei tuntunut haittaavan, itse mietin miksen saanut hommaa paremmin organisoitua.

Mutta parhainta ihanien läheisten lisäksi oli lasten riemu. He olivat niin onnellisia ystävistä ja lahjoista. Koska joulun suhteen mentiin ihan parilla lahjalla, niin tytöt saivat nyt enemmän paketteja kuin silloin. Perheeltä he saivat uudet pyörät, joiden suhteen mies oli tehnyt tarkan tutkimisen, mikä olisi kevyin ja paras pyörä lapselle. Hinta-laatusuhteeltaan paras vaihtoehto löytyi ja nyt on ekaa kertaa käsijarrupyörä, jolla esikoinen meni jo kovaa eilen. Lisäksi he saivat läjän puuhakirjoja, pikkulegoja, lahjakortit Leon leikkimaahan ja muun muassa letityslahjakortit, joita odottavat innoissaan!

Ohjelmanumerona oli muun muassa pinjata, joka oli jännä ja olisi saanut kestää pidempäänkin, mutta kyllä siitä hetken riemu saatiin. Yksi ystävistä teki kasvomaalauksia ja toinen alkoi ex tempore leikittää lapsia rikkinäisen puhelimen ja laululeikkien muodossa. Huippua kun on näin luontevia ihmisiä olemaan ison lapsipoppoon kanssa!

Entä sitten tarjoilut? Vanhempani toivat pöytään suolaisia muffinsseja, lisäksi lämmiteltiin muun muassa Lidlin pikkupizzoja, tein pari täytettä ruissipseille ja tyttöjen kanssa yhdessä teimme minttusuklaajuustokakun. Pöydän kruunasivat Pilvilinnan leipomon Annan tekemät lohivoileipäkakku sekä täytekakku, jonka sisällä oli mango-ananasmoussea sekä mansikka-limemoussea. Tytöt olivat toivoneet överikakkua ja ihana karkkiunelma paljastuikin laatikosta! Mahtavaa. Kaikki oli niin ihanan pinkkiä lohikakkua myöten, jonka jämiä muuten 3-vuotias popsi eilen kolme lautasellista. Överikakku oli ihanan raikas överipäällysteistä huolimatta ja molemmat kakut niin kauniita, että todellakin kruunasivat kaikki tarjoilut. Lisäksi Anna teki minikuppikakkuja ja marenkeja, joiden rakennetta kovasti kehuttiin. Kakut saatiin pöytään vartti ennen ensimmäisiä vieraita, joten kuvasin ne pienessä kiireessä ja meillä oli äitini kanssa erimielisyyksiä siitä, kummalle puolelle upea kukkaviirikoriste voileipäkakussa kuuluu! Oletteko muuten koskaan nähneet pinkkiä voileipäkakkua, eikö ollut ihana?

Hulinaa piisasi, herkkuja piisasi ja ihania ihmisiä oli koti täynnä. Kuopus olisi halunnut Pipsa possu-kemut ja esikoinen Winx-synttärit, mutta taivuttelin heidät vielä kerran yhteiseen poniteemaan. Kun ensi vuonna isompi on eskarilainen ja toinen yksin päiväkodissa, on tilanne ja kaveripiiri varmasti niin eri, että nämä olivat todennäköisesti vikat tuplakemut. Yritinkin imeä niistä kaiken hulinan ja olin hirveän iloinen, että ihmiset pääsivät paikalle ja jaksoivat juhlia kanssamme. Kun illalla aloimme siivoilla kemujen jälkiä, totesin ettei yksikään juoma ollut kaatunut, astia särkynyt tai mitään muutakaan supersotkua ollut syntynyt, vaikka paikalla oli yli 20 lasta. Oho!

Kuvasaldo jäi pienemmäksi kuin aiemmin, mutta onnistuimme ottamaan perhekuvasta uusinnan, johon saimme neljä sukupolvea isomummoa myöten. Viime vuonna ehdin ottaa yhteiskuvan myös kaikista lapsista, sen puuttumisen tajusin vasta, kun vieraat olivat lähteneet. Sanoin, että otetaan meistä heti alkuun kuva myös nelistään perheenä, se muistui mieleen kun talo oli tyhjentynyt. No, kuvia kuitenkin on, iloista tunnelmaa oli, kaksi hyvin iloista synttärisankaria ja ihan vaaleanpunaiset onnellisuuslasit päässä juhlinut äiti. Juhlat, lapset ja tohina on ehkä parasta mitä tiedän!

Ihanaa alkanutta viikkoa siis kaikille ja hieman pinkkejä tunnelmia sinullekin!

Toissasyksynä tapasin ensi kertaa Annin. Ihanan viehättävän ja taitavan naisen, jonka seurassa sainkin viettää koko päivän kerta heitolla. Matkustimme tuolloin nimittäin Elvarin tehtaalle tekemään karkkikoruja päiväksi. Auton takapenkillä pylly vasten pyllyä matkatessa ehdin tentata Annilta tapani mukaan puoli elämää. Muistan huokailleeni, kun tyyppi käy Lontoossa maistelemassa kakkuja! Siis kuulosti ihan sadulta! Perillä huomasin heti, kuinka taitava hän on käsistään. Minä ähersin taas peukalo keskellä kämmentä koruja ja hän oli taitava kuin mikä. Selkeästi oli tehnyt ennenkin käsillään!

Olen ajoittain törmännyt Anniin tuon kerran jälkeenkin ja aina hän on yhtä iloinen, hymyileväinen ja jotenkin… pastellinen. Siis tiedättekö, sellainen ihanan pirskahteleva ja pinkki tyyppi, jonka seurassa tulee aina iloiseksi. Kun sainkin pari viikkoa sitten käsiini hänen esikoiskirjansa, huokaisin ihastuksesta. Tuo kirja on täynnä pastellisävyjä ja kauniita kuvia ja rakastuin sen visuaaliseen puoleen heti. Alussa on monia hyviä käytännönvinkkejä ja sitten kirja on jaettu osioihin vuodenaikojen mukaan. Mitä leipoa pääsiäisenä, mitä mökillä ja mitä joulun alla. Reseptejä on iso määrä niin suolaisista makeaan. Kirja on ehkä kaunein näkemäni leivontakirja ja jotenkin niin Annin näköinen. Harmitti, etten päässyt viime viikolla kirjajulkkareihin, joissa kakkubuffakin oli tarjolla, mutta olin leivontahommissa tyttöjen synttäreitä varten.

Mitä leivontaan tulee, haluaisin tehdä sitä paljon enemmänkin ja ennen teinkin, erityisesti suolaisia juttuja. Jotenkin se on vähän kyykännyt lasten myötä. Kädet ovat koko ajan täynnä, eikä viitsi aloittaa, jos kädet ovat suklaassa ja viereisessä huoneessa tuleekin tappelu. Nyt lapset ovat jo sen verran isoja, että päätin kokeilla leivontaa kolmisin. Valitsin ohjeen, joka vaikutti siltä, ettei vaiheita ole liian monta ja jossa lapset osaisivat auttaa. Päädyin siis Minttusuklaamoussekakkuun, joka on kirjaan vielä jalostunut hieman erilaiseksi ohjeeksi, mutta tuossa blogilinkissä se, mistä ohje on lähtenyt. Ehkä parasta, ettei kakkuun tarvinnut liivatetta! Aloin kaupassa jopa epäillä olenko unohtanut kirjoittaa sen listaan, mutta ei, kakku hyytyi mahtavasti ilman sitä.

Vaikken yleensä ole se pullantuoksuinen äiti, niin suklaahetkemme aiheutti tytöissä kovasti iloa. He saivat tehdä kaksin pohjaa ja paloitella suklaata, sekoittaa apunani ja hei, totta kai tehdä sen parhaan vaiheen, nuolla käytetyt vatkaimet ja astiat! Myönnetään, että jouduin leivontasessiomme päätteeksi viemään likat suihkuun, mutta se ei haitannut yhtään. Leivonta on kyllä erittäin kiva tapa tehdä jotain yhdessä ja ihanaa nähdä, miten he innostuvat kun saavat auttaa keittiössä.

Kakku hyytyi meillä yön yli kaapissa ennen kuin pääsi tarjolle ja kesti usean tunnin seisottamisen juhlissakin hyvin, eikä lässähtänyt. Ja hei, sain yhdeltä kaverilta jälkikäteen viestin, että kiitos tarjoiluista ja erityisesti superhyvästä minttusuklaakakusta, eli oli se tykättykin!

Jos siis kaipaat ideoita ja erityisesti inspiraatiota leivontaan, suosittelen lämmöllä tätä kirjaa. Ja tätä kakkua, jos kaipaat tarjoiluihisi helppoa ja hyvää suklaakakkua. Minä tein muuten tuplana ohjeen, kun vieraita oli niin läjä, mutta lopulta tarjoilujakin niin montaa, että kakkua jäi myös miehen työpaikan kahvihuoneeseen maanantaille.

Oletko itse leiponut paljon lasten kanssa? Minä olen lähinnä pyöritellyt sämpylöitä ja nyt tämä, mitä suosittelet lasten kanssa puuhattavaksi?

Niin ja onnea Anni ja kiitos upeasta kirjasta!

*kirja saatu blogin kautta

”Hän auttoi minua valtavasti urani kanssa – ja hän myös käytti minua seksuaalisesti hyväkseen”.

”Kun hän oli kanssani, hän oli onnellinen. Rakastin häntä ja hän minua”.

Muistan, kun noin 15 vuotta sitten osallistuin tutkimukseen, jossa pyydettiin arvioimaan, käytetäänkö lukemissani tarinoissa kuvattuja lapsia hyväksi. Ensiksi luin pitkät tekstit siitä, millaisia oireita hyväksikäyttö voi lapsissa aiheuttaa ja tasaisin väliajoin sain 10 tarinaa, joihin vastasin vain, että kyllä, mielestäni tätä lasta on hyväksikäytetty tai ei ole. Lasten oireiden lukeminen oli vaikeaa. Oli pidätysvaikeuksia, raivokohtauksia ja unettomuutta. Masennusta ja itsetuhoisuutta. Nyt, kun olen itse äiti, asiat näyttäytyvät vielä paljon, paljon pahempana kuin tuolloin lapsettomana. Ne kokee jotenkin eri tavalla ja tietyn ikäisistä lapsista puhuttaessa vertaa heitä aina omiinsa.

Alussa olevat sitaatit ovat poikien, nyt jo aikuisten miesten kommentteja dokumentista Leaving Neverland, jonka toisen puolikkaan katselin eilen junassa. He kertovat nyt vuosien jälkeen dokumentissa, että Michael Jackson käytti heitä vuosia hyväkseen 1990-luvulla. Dokumentista ja sen totuudenmukaisuudesta on oltu montaa mieltä ja montaa miesten kertomaa faktaa epäilty. Huomattavaa omasta mielestäni on, että he molemmat ovat alkaneet oireilla saadessaan itse lapsia ja tajutessaan, miten viattomia lapset ovat. Sen enempää ottamatta kantaa nyt siihen, ovatko heidän tarinansa totta (itse uskon, että ovat, mutta varmaksi sitä en voi tietää) on hyvä, että näistä asioista ylipäätään puhutaan. Aihe on kamala, aihe on sellainen, että tekisi mieli työntää päänsä pensaaseen, mutta samalla aihe on kohdattava. Opetettava omat lapsensa yhtä aikaa luottavaiseksi maailmaa kohtaan ja samalla suhtautumaan varauksella vieraisiin. Ennen kaikkea millä saisi lapsensa kertomaan, jos jotain väärää tapahtuu? Dokumentissa äidit kertovat kysyneensä monta kertaa pojiltaan, onko jotain epäsopivaa sattunut ja he vakuuttivat aina, että ei ole. Suuren ja mahtavan miehen vaikutusvalta pelotti, toisaalta he kertoivat suojelleensa rakastamaansa miestä.

On mahdotonta arvioida käytetäänkö lasta hyväkseen, sen totesin jo vuosia sitten tutkimukseen osallistuessa kuin nyt dokumenttia katsoessa. Vaikka pojat olivat vasta lapsia, kun heiltä ensimmäistä kertaa kysyttin hyväksikäytöstä, he pystyivät kirkkain silmin sen kieltämään. He osaltaan suojelivat heille tärkeää hahmoa. Tarinat ovat tuttuja muistakin aihetta käsitelleistä dokumentista – pojat, nyt miehet syyttivät edelleen itseään tapahtumista. Siksi he eivät puhu. Millä lapsen saisi kertomaan heti vääryyksistä, millä häntä pystyisi suojelemaan? Kuten Docventuresin Riku Rantala kirjoitti artikkelissaan, lapsille olisi hyvä opettaa, ettei vieras aikuinen koskaan tarvitse lapselta mitään. Aivan kaikesta voi puhua. Hirveimmistäkin asioista.

Leaving Neverland-dokumentti ei varsinaisesti kerro ikonisesta poptähdestä, se kertoo vain lasten, nyt jo aikuisten miesten ja itsekin isäksi tulleiden tarinaa. Heidän tarinansa ovat vain kaksi niistä monista, joita ympärillämme tapahtuu. Katsoin kolme tuntia kestävää dokumenttia pala kurkussa, välillä itkien, välillä voiden pahoin. Koko ajan omat lapseni mielessä. Koska näistä asioista puhutaan ja niitä tuodaan esille, osaan ehkä itsekin vanhempana paremmin teroittaa sitä, mikä on hyväksyttävää ja kuinka jokainen määrää itse omasta vartalostaan. Hirvittävän pelottava aihe ja kokemuksia, jotka saattavat tuhota ihmisen elämän kokonaan.

Tämä dokumentti kaikessa raadollisuudessaan kannattaa katsoa mielestäni juuri siksi, että saisimme pintaa keskustelulle. Ei keskustelulle jo 10 vuotta sitten kuolleen poptähden elämästä, vaan ilmiöstä laajemmin.

Oletko ehtinyt katsoa tämän?

Muoks. Kannattaa myös ehdottomasti katsoa tähän liittyvä Docventuresin keskustelu, jonka itse pystyin katsomaan tänään. Siinä käsitellään muun muassa sitä, miten lapsen kanssa rakennetaan luottamus ja sinne pikku hiljaa ujutetaan salaisuus. Puhutaan rakkaudesta lapseen ja rakkauteen liittyy seksi. Puhutaan siitä, miksi välttämättä kaikki päivämäärät ja muistot eivät täsmää, kun totuutta on epäilty. Ihmisten on vaikeaa uskoa, että niin merkittävä ja ihailtu ihminen voisi tehdä jotain tällaista.

Kun pyysin teiltä mahdollisia postaustoiveita sunnuntaina julkaisemassani postauksessa, sainkin monenlaisia erilaisia ehdotuksia, kiitos niistä. Valitettavasti minusta ei ole esimerkiksi toivotun laukkupostauksen toteuttajaksi, sillä itse kannan räjähtänyttä vanhaa laukkua, jonne on survottu aikanaan vaipat ja harsot, nyt kamerat, pinnit, hiuspannat ja muumitikkarit ja josta en löydä ikinä mitään. Laukut ovat pudonneet asukuvistakin, kun aina on matkassa se sama vanha! Sen sijaan jäin miettimään kahta toivetta, kysymystä siitä, mistä unelmoin ja toisaalta siitä, mikä voimaannuttaa.

Olen koko viikon pyöritellyt tuota unelma/haaveiluajatusta. Ensiksi ajattelin, etten minä mistään unelmoi. Tai jos unelmoin, torppaan heti sen ajatuksella ”ei tule kuitenkaan mitään”. Toisaalta olen toteuttanut monen monta haavetta, joita en tiennyt edes olevan olemassa. Ulkomailla asuminen on yksi niistä, mistä en osannut haaveilla, mutta sen koettuani olen haaveillut jatkuvasti. Näen unia siitä, että jonain päivänä asumme kaukana ja kuljemme taas joka päivä läpsyissä. Sitten samaan aikaan järki sanoo, että jos nyt on hankalaa olla kaukana isovanhemmista, niin entä sitten kun on oikeasti kaukana. Lapset saisivat Suomessa hyvän koulutuksen, heillä alkaa olla todella hyviä kavereita ja itse olen koko elämäni kaivannut takaisin lapsuuteen, joka pysähtyi hetkeksi, kun 6-vuotiaana muutimme Helsingistä Jyväskylään. Tuntuu, että silloin minusta tuli paljon arempi ja koko se turvallinen lähiöympäristö ystävineen repäistiin pois. Monesti minulle on sanottu, että ihmiset muuttavat koko ajan, mutta samalla olen vastannut, että minua satutti muutto tuolloin niin, etten halua tehdä sitä lapsilleni. Kauheita ristiriitoja!

Mutta haaveidenhan ei tarvitse olla niin valtavia, kuin muutto ulkomaille. Kun lähestyin asiaa vähän pienemmästä näkökulmasta, tajusin, että haaveilen esimerkiksi hotelliyöstä miehen kanssa. Vaikka Helsingissä, mutta rauhallisesta illasta ilman nukutustaisteluja ja katkeamattomasta yöstä. Haaveilen usein reissuista ja onnekas olen, kun olen niitä saanut paljon toteuttaa ja tiedossa on yksi reissu huhtikuulle ja toinen toukokuussa. Haaveilen tällä hetkellä siitä, että pystyisin ainakin seuraavan vuoden työllistämään itse itseni edes jollain tasolla. Kun eskari alkaa, pystyisin olemaan paremmin läsnä, eikä tarvitsisi välttämättä maksaa niin aamu- kuin iltapäivähoitoa. Yritin tehdä tälle haaveelle jotain ja kävin tällä viikolla tapaamassa entistä työkaveria Uusyrityskeskuksessa, vähän kyllä nousi pala kurkkuun, onko minusta sittenkään tähän. Mutta siinä yksi unelma, joka on varmasti toteutettavissa kun vaan jaksaa tehdä töitä sen eteen.

Sitten on niitä haaveita ja unelmia, joiden ei edes tajua olevan unelmia. Kuten haave, että haluan juosta puolimaratonin. Sen toteutin ja juoksin. Seuraava haave oli juosta se alle kahteen tuntiin. Senkin tein. Moni unelma ja haave on päättäväisyydellä ja työnteolla onneksi toteuttavissa! Kun olin tällä viikolla yksin Helsingissä, mietin lukuisia kaupunkilomia, joita olemme tehneet miehen kanssa kaksin. Aloin haaveilemaan muutaman päivän irtiotosta kaksin johonkin. Ja tästä aasinsillalla ei mihinkään liittyen tuli mieleen, että haaveilen monesti vähän siistimmästä kodista ja vaikka sen eteen tekee töitä päivittäin, se tuntuu olevan aika kova haaste tällä hetkellä!

Sitten on paljon niitä toiveita, joita mietin mielessäni iltaisin. Kuinka toivon, että lapseni saisivat elää terveenä ja hyvinvoivana. Kuinka kovasti toivon, että mieheni kolme kuukautta vaivannut rasitusvamma paranisi ja juoksisimme taas yhdessä. En oikeasti tiennyt, että voisin sellaisestakin haaveilla joskus, pitkästä yhteisestä juoksulenkistä. Kun ne jäivät pois vamman myötä, huomasin mikä vaikutus niillä oli ollut arkeen. Molempien jaksamiseen, yhteisen tavoitteen tavoittelemiseen, liikunnasta tulevaan hyvään oloon, siihen jutteluhetkeen, mitä ehtii pulista 15 kilometrin aikana. Nuo lenkit ovat vaikuttaneet niin positiviisesti koko perheeseen, että mietin kohdanneeni taas yhden asian, jota valitettavasti älyää arvostaa vasta sitten, kun se otetaan pois. Olen yksin juostessani miettinyt joka kerta, miten onnekas olen, kun pystyn juoksemaan ja miten kiitollinen saan olla siitä.

Siitä pääsemmekin ihanaan aiheeseen, jota myös kysyttiin toivepostauksissa – mikä minua voimaannuttaa? Sekin on hassua, että sitä alkaa yleensä hakemaan ihan hirveän kaukaa ja vastaus onkin paljon lähempänä. Minua voimaannuttaa moni asia, joista ehkä yksin suurimpia on yhdessä tekeminen. Nelistään perheenä. Kävimme kolmihenkisenä perheenä iltarasteilla esikoisen kiikkuessa kantorepussa mukana ja tuo luonnossa liikkuminen ja ryntäily oli ihan parasta puuhaa maanantai-illoille. Siinä yhdistyi monta asiaa mitä rakastan: luonto, liikunta, perhe ja suoritus (hah, minun luonteella tämäkin pakko olla mukana). Yritimme aina parempaa aikaa ja ryntäilimme villinä pusikoissa naama onnesta loistaen, kun rasti löytyi. Emme oikeasti olleet kovin hyviä, mutta into oli sitäkin suurempi. Minua voimaannuttaa valtavasti lukeminen ja kirjoittaminen. Olen kirjoittanut koko ikäni jotain. Kirjeistä itse tehtyyn lehteen, koulun lehteen, kouluaineisiin, artikkeleihin ja nettijuttuihin joita olen saanut tehdä töissäni, kirjoittanut runoja yliopiston luennoilla, kunhan on saanut kirjoittaa. Se on aina ollut juttuni, jota ei toivottavasti koskaan viedä pois. Rakastan myös nykyään valokuvaamista, vaikka ärsyttää, etten ole siinä parempi.

hame, aurinkolasit ja t-paita H&M/ kengät MINNA PARIKKA/ takki GAP/ huivi VILA/ korvikset POOLA KATARYNA

Minua voimaannuttaa valtavasti auringonlaskut, saunominen ja meren tuijotus. Thaimaassa asuessa istuin joskus rannalla tuijottaen merta ja miettien, miten valtavan upea ja samalla pelottava elementti se on. Siinä istuin paikassa, josta tsunami vei useamman ihmisen. Opettelin sukeltamaan ja tutustumaan elämään pinnan alla. Opin kunnioittamaan ja suojelemaan parhaani mukaan meriä ja merestä tuli se, minkä äärelle haluan aina reissuissakin. Ei ole mitään mahtavampaa, kuin hypätä turkoosiin mereen.

Ja sitten palatakseni taas pienempiin asioihin – minua voimaannuttaa hirveästi hetket, kun lapset nukkuvat ja jaksamme jutella miehen kanssa niitä näitä. Pelata lautapeliä tai vaan jutella ja valvoa liian myöhään. Ainahan se kostautuu aamulla kun täytyy herätä seiskalta, mutta on se sen arvoista.

Haaveita on suuria, haaveita on pieniä ja pikkulapsiarjessa ne muuttuvat jopa haaveeksi päästä yksin vessaan. Tai miten valtava luksushetki oli vauva-aikana istua hetki yksin saunassa! Voimaantuminen voi tapahtua yllättäen hetkessä, se tuli todistettua viime viikonloppuna Himoksessa. Miten mahtava hetki olikaan laskea pitkästä aikaa yhdessä miehen kanssa ja vielä onnistua laskuissaan. Olin aivan fiiliksissä.

Mikä sinua voimaannuttaa tai mistä eniten haaveilet? Toivon jokaiselle valtavan onnistunutta huhtikuun ensimmäistä viikonloppua, nyt on ollut hurjan keväisiä kelejä, ensi viikolla taas näköjään viilenee.

P.S. Siihen asuäänestykseen vielä palatakseni, iso luonnonkosmetiikkapaketti lähtee Lotta V:lle ja maaliskuun suosikkiasuksi äänestitte puolestaan asun nro 8, vaikka Noshin mekko ja Pompin haalari taistelivat tiukasti kyllä, eli näiden kolmen kisa oli. Kiitos äänestäneille ja postausideoita jättäneille! <3

Tuntuu nyt lauantaina, että kun katselen viikon kuvia, maanantaista on iäisyys. Niin paljon juttuja sitä ehtii kyllä viikkoon mahtua! On siihen mahtunut monta väläystä, niin aivojen älynväläyksiä, kameralla otettuja väläyksiä ja kännykkäväläyksiä. Tein eilen poikkeuksellisesti makaronilaatikkoa jauhelihasta. Siinä sitten ihmettelin Instastoriesiin että paistelen tässä nauta-sikaa, ei kun sika-nautaa ei kun kumpaa se on! Sain läjän viestejä, että riippuu siitä kumpaa siinä on enemmän. Nauratti kyllä ihan tosissani tämä oma blondius, AIVAN! Siinähän on järkeä! Puolustelen sillä, että en ole yli 20 vuoteen sitä syönyt ja kokannut ehkä kolmesti sinä aikana kun olen äiti, eli olen aivan kahvilla. Ja heitin jo paketin ennen viestien lukemista piharoskikseen, joten en edes voinut tarkistaa kumpaa se oli. Sikanautanautasikaa. Mutta maistui kaikille kolmelle ruoka ja itse söin muuten ensi kertaa nyhtökaurapyöryköitä, olivat superhyviä hummuksen kanssa!

Se siitä lihakeissistä. Piti siis tuoda teille muutama välähdys kännykästä viikon varrelta. Sellaisia ihan räpsyjä, joita ei hirveästi mieti tai asettele ottaessaan. Fiiliksiä viikon varrelta, sellaisia, joita voi heittää vaikka perheen whatsapp-ketjuun. Tiedätte?

Alkuviikosta näin palasen pyörästäni. Se on pinkki, siinä on glitterlakkaa joka kimmeltää ja Apulannan laulunsanoja. Kuka tunnistaa yhden suosikkibiiseistäni? Mies halusi itselleen talviprojektin ja halusi maalata pyöräni. Se on siis ollut muutamia kuukausia palasina ja kun mies jotain tekee, hän tekee sitten muuten täysillä. Sitä on hiottu ja laitettu viimeisen päälle. Vähän jo hihityttää, että pitääkö minulla pokka lähteä liikenteeseen pinkillä Apulanta-läskilläni. Siis oikea nelikymppisen äidin polkupyörä, apua! Mutta kohta tsygä rullaa, kuten eräässä biisissä sanotaan.

Keskiviikkoaamuna heräsin mummon luota. Lueskelin Hesaria, söin puuroa ja juttelimme vaaleista. Monesti lähden Helsingin tilaisuuksiin osaksi senkin takia, että pääsen näkemään häntä ja ehkä ystäviä pääkaupunkiseudulla. Jatkoin matkaa Green Caren tilaisuuteen, jossa oli huikeat Cargon eväät. Kuka muistaa kun kirjoitin ravintolan avajaisista nelisen vuotta sitten? Huikea oli tuo leipä! Opin muuten tilaisuudessa senkin, että ainoastaan tyrni tarvitsee ehdottomasti ristipölytystä. Siinä loppui ihmettely, miksi meidän yksinäinen omppupuumme pärjää. Iltapäivällä kävin katsomassa Riannon showroomilla Prisman uutuksia ja mietin että näyttääpä ihanalta tuo mansikkajuttu, mutta unohdin maistaa kun lähdin kipittämään junaan. Höh hei.

Torstai olikin kaikenlaista pientä täynnä. Ihastuttava ilma, lämpöä 13 astetta. Eka kerta puoleen vuoteen, kun ei palellut Pikku Kakkosen puistossa! Kävin verikokeessa rauta-arvojen tsekkauksen takia pikkunaiset assarinani. Kävelimme Pikku Kakkosesta labraan ja pienin tuijottelisi Tammerkoskea loputtomiin. Putoava vesi on hänestä mielettömän upeaa ja vangitsevaa. Toinen taas etsii sillalta sydämenmuotoisia rakkauslukkoja. Minä mietiskelin taustalla, että hassua kun meillä on kaksi paljasjalkaista tamperelaista perheessä ja kuvailin narsisseja. Voi kun saisivat olla rauhassa, niin monesti kukille tehdään pahaa. Joku nakkasi ne koskeen viime vuonna. Ei helvata ihmiset!

Ilmeisesti ulkoilu ja labrahommat olivat jänniä, sillä kuopus pyysi ykskaks päiväunille ja tilttasi saman tien kärryyn. Siis noin naamalleen, pylly pystyssä. Luulin että hän pelleilee, mutta ihan reporangan tytön sain kääntää ympäri. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja äänestin ex tempore, ihan eri tyyppiä kuin piti. Tuntuu niin hölmöltä koko touhu hallituseroineen, mutta tuntuu väärältä myös jättää äänestämättä. Sitten piti juoda vaalikahvit. Esikoinen joi mehun ja tutki puistosta löytämiään aarteita, korkkia ja pinniä ja minulla jäi vaalikahvi eli tee mukiin, otin vahingossa jotain niin savuista teetä että mukiin jäi. Yäk.

Perjantaina pysähdyin sekuntiksi räpsäisemään kuvan pajunkissamerestä juoksulenkilläni ja mietin, noinkohan luvattu takatalvi tulla pöllähtää ensi viikolla. Lähdimme siis äkkiä kuvailemaan yhtä yhteistyötä ulos, sillä muksut eivät kestä palelua. Ihanaa miten tossu lentää kuivalla asfaltilla, on kyllä helppo taas juosta talvijuoksun, lumen ja rännän jälkeen!

Sellaisia arkiräpsyjä tästä viikosta! Tai välähdyksiä. Sikanautanautasika. Ja silleen. Pitääkö sitä aina paljastaa blondiutensa, hah!

Olitpa blondi, brunette tai punapää, toivon sinulle aurinkoista viikonloppua! Mitä omaan viikkoosi on mahtunut, mikä on ollut viikon paras juttu?

Ei ei, en minä, älkää vain niin käsittäkö. Tai toisaalta, olemmeko parhaassa iässä? Jokaisessa iässä on puolensa, mutta kyllä minua hymyilytti, kun aloitettiin miehen synttäreitä lauantaina puhumalla kaiken maailman vaivoista. Enää ei voi urheilla enää kunnon lihashuoltoa, venyttelyä ja ehkä fysioterapeuttia ja sen olivat huomanneet kaikki. Hui, miten meidän näin kävi!

Ei siinä, hyvä ikä tämä on. Itse ainakin nautin nykyään arjesta paljon enemmän kuin nuorempana, ehkä kiittäisin siitä lapsia. Toisaalta taas olen useampaan otteeseen ihan helisemässä – eilen 3 vee meinasi jäädä pyörän alle rynnätessään alle ilman että kuunteli huutoani. Hän oli hyvin lähellä pudottaa suuren, Thaimaasta tuomamme taulun kaakelilattialle. Tai Thaikuista on tuotu vain kuva, taulu kehystetty Suomessa. Vetäisin nopeasti omat vaatteet pois nurkan takana kun olimme menossa suihkuun ja tadam – alaston 3vee oli kivunnut sohvan selkänojan päälle sekunteissa ja heilutti suurta taulua alas. Kun kauhuissani kielsin, hän juoksi karkuun ja pamautti suihkun lasioven niin kovaa kiinni, että olin varma sen helisevän lattialle pieninä paloina. Huh!

Mutta tämä kuulunee asiaan. Silti uskaltaisin sanoa, että lapseni alkavat olla yhdessä ihan parhaasta iästä. Mietin pitkään uskallanko sanoa tätä ääneen, mutta sanon. Se talven kestänyt huutoprosessi alkaa olla ohi. Toki raivareita tulee ja menee, mutta ihan kaikesta ei tarvitse vääntää niin hirveästi kuin koko talven. Alkaako suurin uhma vähän laantua? Samalla lapseni ovat niin isoja, että hoitavat vessareissunsa pitkälti yksin, osaavat aamulla pukea ja syödä itse (jos sille päälle pienempi sattuu). Ei enää vaippatyyppejä. Samalla kuitenkin niin pieniä, että kaipaavat syliä, kävelevät julkisesti äidin kanssa käsi kädessä ja halaavat ja pussaavat. 6-vuotias tosin alkaa vähän jo kaipailla ”liikaa” kaveria, eli ihan aina ei äiti kelpaa. Silti koen, että nyt he alkavat olla aika mielettömässä iässä.

Eilen puuhastin heidän kanssaan ihan pieniä arkisia juttuja. Teimme lumiukon, leivoimme sämpylöitä. Ylpeänä katsoin, kun tytöt tekivät sämpylät itse, minulle jäi taikinan teko ja paistaminen. Siinä pienempi selitti suu vaahdossa, että tekee taikinasta surffaavia kissoja, joita sitten katseli uunissa. Ei heillä kuulemma hätä ollut, olivat kissat vaan tyytyväisiä lämmöstä. Ihana mielikuvitus!

Mietin myös lauantaina tyttöjä yökylään viedessä, että hurjaa miten reippaita heistä tuli ja jo sen ikäisiä, että pienempikin paineli yökylään taakseen katsomatta muualle kuin mummilaan. Ei tihrustanut itkua, vaan oli onnellinen, että sai mennä niin kuin isotkin tytöt yökylään. Tosin seuraavien päivien sylitankkaus on ollut tiukkaa, mutta sekin kuulunee asiaan.

paita LINDEX/ hame ja arskat H&M/ takki NOISY MAY/ kengät ADIDAS/ rannekoru OXXO/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oli ihana fiilis jättää innoissaan olevat lapset kaverille hoitoon ja napata nämä kuvat ennen juhlia. Minä siis juoksin lenkkiä lauantaina t-paidassa välillä, kun tuli niin kuuma ja sama kuvien kanssa, ei palellut yhtään. Ja sitten muutama päivä myöhemmin hytisin kerroksista huolimatta viimassa ja juoksin silmät sekä suu täynnä räntää. On se kiva että Suomessa on neljä vuodenaikaa, mutta välillä on kyllä epäselvää mitä eletään, hih! Ilma on ainakin puhdistunut sateiden myötä, kyllä se hiekkakuorrutus ja pöly nenässäkin on aika ällöä. Nautitaan siis raikkaammasta ilmasta!

Milloin sinusta on paras ikä? Ollut itselläsi tai lapsilla? Vai osaatko nauttia kaikista vaiheista täysillä?