*kaupallinen yhteistyö Silmusalaatin kanssa

Olette varmasti muun muassa Instagrammin puolelta huomanneet, että minä rakastan tehdä ruoaksi salaatteja. Pääasiassa ne syntyvät fiilispohjalta, joskus niin, että kaverikin on laittanut reseptin ylös, joskus olen ihmetellyt itsekin, että pitikö nämä maut miksata keskenään. Salaatti on vallan käypä vaihtoehto ruoaksi, kun ottaa siihen esimerkiksi juuston mukaan ja se täyttää hyvin!

Meillä lapset tykkäävät monenlaisista kasviksista, hedelmistä ja vihanneksista, mutta jostain syystä olen usein arka miksaamaan niitä. Eli laitan lautaselle erikseen parsakaalit, tomaatit ja kurkut. Olen huomannut, että jos lapsille tekee leivästä, hedelmistä tai vaikka siitä salaatista jonkun naaman tai ruoka”taidetta”, ruoka putoaa aina paremmin. He suorastaan tappelevat kuka saa syödä korvan ja kuka silmän ja syövät huomaamattaan hurjan määrän kasviksia.

Kun aloin kasata yhteistyössä Silmusalaatin kanssa meille likoille salaattia, annoinkin tyttöjen päättää mitä yritettäisiin taiteilla salaattiin. Ehdotin nallea, mutta totta kai vaativat saada prinsessasalaattia. Jännityksellä mietin, onnistuisinko ja aloimme yhdessä kasata prinsessan kasvoja käyttäen Silmusalaatin eri tuotteita pohjana. Tiedättekö, minulla oli vaikeuksia saada heitä lopettamaan ainesosien syömistä etukäteen, niin herkkua olivat muun muassa Rouskuva silmusalaatti, mustikat ja pähkinät! He esittelivät jäljelle jääneet Rouskuvat silmusalaatit seuraavana päivänä naapurin tytöllekin ja käskivät syömään, kertoen että tämä on parasta (ja kysyen, saako nämä nyt syödä kaikki?).

Ennen kuin päästään siihen, mitä kaikkea laitoimme salaattiimme, kerron teille vielä mikä on Silmusalaatti, jos ei ole tuttu juttu. Silmu on kasvunsa alkuvaiheessa oleva kasvin verso ja silmusalaatti puolestaan sekoite erilaisia versoja, joita on kasvatettu siemenistä. Vaihtoehtoja on neljä: ALFALFA, joka on puna-apilan sekä sinimailasen versoja, PARSAKAALI, jossa on puna-apilan, sinimailasen ja parsakaalin versoja, TULINEN, jossa on retikkaa, puna-apilaa ja sinimailasta sekä ROUSKUVA, meidän lasten lemppari, jossa on herneen ja punaisen sekä vihreän linssin ituja. Rouskuvassa on hyvä määrä proteiinia ja parsakaalissa esimerkiksi c-vitamiinia. Tuotteet viljellään Vantaalla luomuna ja ne ovat mainion Samuli Laurikaisen luotsaamia. Olen tavannut miehen useasti erilaisilla messuilla ja hän on kyllä hyvinvoivan oloinen huipputyyppi! Silmut kasvatetaan käyttämällä vähän energiaa, eikä salaatteihin tule mitään säilöntäaineita. Ne löytyvät vihannesosastoilta kylmähyllystä ja ovat rouskuvaa vielä lukuun ottamatta saaneet uudet paketit, jotka ovat täysin kierrätettäviä. Se kun litistää kartonkijätteeseen, joten aiemman pakkauksen muovin voi unohtaa, nyt pakkauskin on hyvin ekologinen.

Silmusalaatissa on ehkä parasta se maku. Siinä missä perinteistä jäävuorisalaattia harva rouskuttaa ilokseen pelkiltään, näitä popsii ihan sellaisenaan. Ne tuovat makua ja rakennetta erilaisiin ruokiin ja toimivat helppona salaattipohjana, niitä ei tarvitse pestä tai pilkkoa, sen kun nostelee lautaselle. Lapsista oli ihan parasta tämä helppous (ja se maku)!

Vietimme hauskan hetken kolmistaan kuunnellen lastenlauluja ja kooten prinsessasalaattiamme. Resepti syntyi siltä pohjalta, mitkä ovat lasten lempparijuttuja ja niistä yhdistelimme salaatin. Muun muassa feta, meloni ja mustikat kuuluvat lemppareihin. Nappaa tästä aineosat ja testaa vaikka pohjaa, jos et jaksa prinsessaa värkkäillä (syntyy kyllä muuten ihan hetkessä!).

PRINSESSASALAATTI

paketti Silmusalaatti parsakaalia
paketti Silmusalaatti Alfalfaa
paketti Silmusalaatti Rouskuvaa
mustikoita
cashew-pähkinöitä
paketti fetaa
hunajamelonia
ananaskirsikoita
1 granaattiomena
cantaloupe-melonia
1 porkkana

Nostele pohjaksi Silmusalaatin parsakaali sekä Alfalfaa, älä käytä ihan kaikkea. Kuori ja pilko cantaloupe-melonia, pilko feta kuutioiksi ja halkaise granaattiomena. Omenasta saa siemenet parhaiten ulos paukuttelemalla puolikasta puisella kauhalla kättä vasten. Sekoita salaattipohjaan feta, cantaloupe-meloni, cashwe-pähkinöitä, mustikoita ja granaattiomenan siemeniä. Nostele sitten ”peitoksi” lisää Silmusalaatteja ja voit koota näin puhtaalle pohjalle prinsessan kasvot. Silmät teimme ananaskirsikoista, suun mustikoista, kruunu syntyi hunajamelonista, posket granaattiomenasta, tukka porkkanasta sekä Rouskuvasta Silmusalaatista ja helmet ananaskirsikoista.

Jälkkäriksi teimme vielä hedelmäpalmut. Ja tiedättekö, söimme melkein kokonaan tuon läjän salaattia kolmisin, siltä istumalta. Oli mielettömän hyvä ja maukas setti! Jäi nimittäin sitten ne jälkkärihedelmät syömättä, ei kukaan enää jaksanut.

Tämä on minusta hauska lisä niin pääsiäispöytään kuin oikeastaan mihin vain tilanteeseen. Rouskuva, maukas ja paljon vitamiineja sisältävä salaatti piristää yhtä lailla pääsiäispöytää, vappupöytää kuin ihan sitä arki-iltaakin. Toivottavasti innostuit ideasta! Vinkkaa meille oma suosikkisalaattisi, niihin kaipaa aina uusia ideoita!

Oletko testannut Silmusalaattia? Hyvää oloa uuteen viikkoosi!

Me aloitimme jo viikolla 5 lomamme ajamalla Lammintuvalle. En suoraan sanottuna muista miksi, mutta asteita oli -27 ja ulkona oleilu rajallista. Joten menimme tuvalle laskemaan muutamat mäet, kurkkaamaan pieniä huskynpentuja ja juomaan kaakaota sisälle lämpimään. Totesimme äkkiä, että paikka oli äärettömän lapsiystävällinen ja pulkkamäki yksi parhaita!

Jotenkin sitten päädyimme aloittamaan huhtikuunkin loman ajamalla autolla Lammintuvalle, sillä siitä olisi helppo lähteä lasten kanssa hiihtämään. Paikka oli niin sama ja samalla niin eri kuin tykkylumen ja kovan pakkasen aikaan! Ihmisiä tuli ja meni suksilla, ihmisiä istui terassilla ja ne huskyn pennut, apua! Tiedän kuinka äkkiä koirat kasvavat, mutta siinä katselin hämmentyneenä, että kylläpä venyvät kolmessa kuukaudessa, olin jo unohtanut oman koiranpentuaikani.

Kun saavuimme paikalle, valtasi minut heti tietynlainen yhteisöllinen olo. Paikassa kaikki juttelevat kaikille, aurinko paistoi, asteet olivat selkeästi plussalla ja minutkin valtasi välittömästi onni. Mikä keli, mikä fiilis! Esikoinen lähti isänsä kanssa hiihtämään vähän vauhdikkaammin ja minä jäin kuopuksen kanssa hiihtohommiin. Emme montaa sataa metriä ehtineet hiihtää, kun meitä oli jo useampi haastatellut lapsen iästä ja kehunut hiihtotaitoja. Ihmiset tervehtivät ja hymyilivät, aurinko paistoi ja ladut olivat ihanat. Mikä fiilis!  Kuopukseni kertoi auliisti ikänäs ja sanoi poroja samalla lampaiksi, kun ei ole sarvia. Kaikki oli jotenkin niin iloista ja hymyilytti.

Lammintuvallehan pääsee hiihtäen vaikka Rukalta, autolla pihaan asti tai moottorikelkalla. Paikasta löytyy kaikkea pulkkamäestä napakelkkoihin, huskyihin, poroihin ja ihanaan kahvilaan, josta saa kuulemma maankuulut muurikkaletut. Luin tämän jälkikäteen, mutta hei onneksi maistoimme niitä! Aloitimme lounasaikaan homman siitä, että muu perhe söi porokeittoa ja perunarieskaa, joka oli paikan päällä leivottu. Kysyin, voiko sitä ostaa mukaan. Se oli parasta ikinä maistamaani rieskaa. Ihan mieletöntä. Voi enkö voisi saada sitä mukaan! Älä missaa tätä rieskaa! Ja minulle tehtiin ystävällisesti kananmunasämpylä pyynnöstä, kun ei muuta lihatonta vaihtoehtoa löytynyt. Jälkkäriksi otimme kaksi muurikkalettua porukallemme. Ne olivat valtavia, paistettiin tilauksesta, niihin sai päälle iiiison läjän kermavaahtoa, hilloa ja marjoa, jotka olivat todella monipuolisia ja toki hillakin joukossa. Mums!

Maailman parhaat rieskat ja letut, loputtomasti puuhaa lapsille, ihan mielettömän ystävällinen henkilökunta ja miljöö, jossa tuntuu siltä, että olisi keskellä ei mitään. Ajattelin tätä jo kolmenkymmenen asteen pakkasessa, mutta nyt olen siitä vakuuttunut – jos suuntaat Rukalle tai Kuusamoon, älä missaa Lammintupaa. Käy tekemässä oma villi suorituksesi pulkkamäessä ja maista ehdottomasti rieskaa ja lettua. Niin ja hei, lapsetkin saavat ajaa moottorikelkalla Lammintuvalla, sekin on jäänyt täysin kokeilematta, kun pulkkamäki, napakelkka ja hiihto ovat olleet jo niin mahtavia juttuja.

Ja hei, se kummalliselta näyttävä pulkan ja liukurin yhdistelmä on ihan maailman paras laskuväline, kokeile!

Kenellä on kokemuksia Lammintuvasta? Millaisia, jaa juttusi! 

Olin pitkään luvannut mennä lapseni kanssa elokuviin. Aina vaan tuntuu, että aika lentää ja kun mahdollisuuksia mennä molempien lasten kanssa leffaan ei ole, on ajan löytäminen haasteellista. Hän oli odottanut näkevänsä Räyhä Ralf kakkosen, sillä siinä on myös prinsessoja! Lupasin viime viikonloppuna, että nyt mennään vihdoin katsomaan se, lupaan. Sovimme, että pääsiäismaanantaina teemme saman kuin viime pääsiäisenä, brunssille Pella’s cafesen ja leffaan. Hämmästys oli suuri, kun Räyhä Ralf ei enää pyörinytkään. Häh? Luulin että leffat vaihtuvat perjantaisin, mikä juttu tämä oli? Miten selitän tämän lapselle kun lupasin jo?

Ehdotin sitten Dumbo-leffaa. En ollut nähnyt siitä trailereita ja luulin, että kyseessä on sama tarina kuin Disneyn Dumbo oli, mutta vain näyteltynä versiona. En ollut kauhean innostunut tutusta leffasta ja tarinasta varsinkaan dubattuna (Colin Farrell puhumassa suomea, en kestä). Kun otin lippuja, naapurintyttö vielä varoitti leffan olevan pelottava. No, K7 se oli niin kuin lähes kaikki lasten leffat, eikä Dumbossa mielestäni ole mitään kovin hurjaa. Mennään sinne.

Istuimme alas viimeisen mainoksen kohdalla, tuli vähän kiire, kun viihdyimme brunssilla Annan ja perheensä kanssa ja päälle räpsittiin vielä nämä kuvat. Tuo ylikasvanut tukka on kyllä jatkossa laitettava aina, karmean näköinen noin. No, se ei ole oleellista, sainpahan lisää pääsiäisnarsisseja kuviin! Tiedättekö mikä se vika mainos oli? Pätkä leffasta, joka tulee teattereihin kesällä 2019. Oma all time-lempparini, Leijonakuningas leffaversiona. APUA! Aloin lähes itkeä kuullessani Circle of Lifen ensisävelet. Mahtavuutta!

Mutta Dumboon. Dumbo alkoi ja alkoi ihan eri tavalla kuin Disneyn versio. Hiiri oli heivattu tarinasta menemään kokonaan, ne humalaiset vaaleanpunaiset norsut sentään olivat mukana (tosin tässä tarinassa eivät olleet humalanäkyjä). Tarina kaikkinensa oli aivan eri kuin alkuperäinen. Toki siinä oli lentävä norsu, jolla oli sukla nokassa, mutta lähes siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Kiinnostuin itsekin leffasta ihan eri tavalla, kun en tiennyt tarinaa. Se oli ehkä vähän yllätyksetön, mutta todella mukaansatempaava. Ihan huikeita juttuja voikin toteuttaa tietokoneella nykyään, koneella tehdyt eläimet eivät häirinneet yhtään.

Puolivälistä tarina alkoi oikeasti muuttua vähän hurjaksi ja kehiin tuli mm. painajaissaari. Siinä vaiheessa lapsi mönki kainalooni ja pysyi siellä hyvin tovin kertoen, että on vähän jännittävä elokuva. No niin oli, siis itseänikin jännitti jotkut kohdat! Mietin, että leffahan on varsinkin alkuperäiskielellä enemmän aikuisten kuin lasten leffa. Se oli hyvin näytelty, hyvin tehty ja visuaalisesti aivan upea. Tarina tempasi mukaansa ja säpsähdin muutamassa kohtaa, samoin kuin nauroin muutamia kertoja jutuille, jotka eivät taas lapselle auenneet.

Yritin keskustella fiiliksistä jälkikäteen ja huomasin, ettei 6-vuotiaalle vielä aukea ihan kaikki asiat, jotka itsestään olivat esimerkiksi surullisia. Hän ei yhtään ymmärtänyt, miksi esimerkiksi kädetöntä miestä voisi säikähtää, kyllä ihmisiltä voi puuttua raajoja. Miksi kädettömän miehen piti pitää tekokättä? Pointsit pikkuneidille ennakkoluulottomuudesta! Samoin yhdellä lauseella kuitattu ”hän kuoli talvella influessaan” sai lapsen kyselemään yhden hahmon puuttumisesta. Tuo lause ei siis avannut hänelle asiaa. Olin tyytyväinen, että istuimme ns. treffipenkeillä Plevnassa, eli reunassa olevilla penkeillä, joissa voi istua vain kaksi ihmistä. Niin paljon kysymyksiä heräsi jo leffan aikana ja siellä sai kuiskuttaa vastauksia häiritsemättä muita.

mekko NOSH ORGANICS/ neule ja huivi VILA/ kengät MINNA PARIKKA/ korvikset CORUU (saatu)

Summa summarum. Minun mielestäni pääsiäisenä nähty Dumbo oli ihan huikea leffa, joka kannattaa mennä katsomaan ihan aikuispoppoolla ja englanninkielisenä. Sen sijaan mitään 3-4-vuotiasta en sinne veisi, todella pieniä katsojia meidänkin näytöksessä oli. Vai onko niin, että vasta isommat alkavat pelkäämään ja suremaan? Ihan mieletön versio Dumbosta eri tarinalla. En odottanut mitään ja sainkin ihan todella hyvän leffaelämyksen.

Pääsiäis-Dumbo oli varmasti Räyhä Ralfia parempi (ainakin äidin mielestä), joten meidän onni, ettei se pyörinytkään. Mutta oikeasti, miksi ohjelmisto vaihtui maanantaina? Kuka tietää? Ja kuka on nähnyt Dumbon? Aurinkoista alkavaa viikonloppua!

En ole unohtanut että tänään on vappuaatto. Se ei koskaan ole ollut minusta kiva juhla, vaan yksi pahimmista pakkojuhlista. Ihan parasta on ollut mennä Jyväskylään, nähdä kavereita ja käydä tivolissa lasten kanssa. Nyt vanhempani ovat reissun päällä vielä, mummilassa ei odota munkit ja juuri vapaata töistä ei ole. Vappu saa sujahtaa meidän puolesta ohi tällä kertaa, sillä täällä on vielä puolikuntoista porukkaa flunssassakin.

Eli postaan nyt sitten kaikkea mitä mielessä rullailee, sillä ideoita on kertynyt vaikka millä mitalla, en ole vain ehtinyt niitä kirjoittaa ja kuvata. Josko toukokuu tuo tullessaan uuden draivin! Ja olen satavarma, että munkki-, perunasalaatti ja muita vapunvietto-ohjeita ovat blogit niin pullollaan, että voin hyvin tehdä sitä mitä rakastan – kulkea vastavirtaan ja puuhata omiani!

Kyselin Instastoriesien puolella teiltä, tekeekö metsä hyvää. 12 tunnin äänestyksentuloksen perusteella olette kaikki 100% sitä mieltä, että tekee. Samaa mieltä olen itsekin. Miksi siellä tulee käytyä niin vähän?

Meillä ei ole takapihalla metsää johon kävellä, vaan metsään pitää aina vähän lähteä. Kuinka helppo onkaan sujahtaa mummilassa suoraan takapihalta pienelle metsäsamoilulle, mutta jos se vaatii ensiksi automatkan, se herkästi jää.

Esikoisen ollessa vuoden vanha, lähdimme ihan puolivitsillä kokeilemaan iltarasteja. Kaikille avoimia kerran viikossa olevia suunnistustapahtumia, joissa voi valita erilaisia reittejä helposta vaikeaan ja sujahdella pitkin metsää rasteja etsimässä. Ne järjestetään joka viikko eri paikassa ja tuolloin viisi vuotta sitten aloitimme Kangasalan Vatialasta rasteilun. Väittäisin, että tuolle polulle meidät innosti Jukolassakin pari kertaa suunnistanut pikkuveljeni, joka mennä ryskäsi metsissä kuin hirvi konsanaan, kun häneen joskus iltarasteilla törmäsimme. Kävimme kerran ja jäimme koukkuun. Tuo ensimmäinen suunnistuksemme on jopa tallentunut blogiin (hei onko noloa, että juoksen edelleen tuo sama huppari päällä ja jopa ihmettelin, miksi se ei näytä enää niin mustalta. Köh).

Koko kesän 2014 kiersimme rasteja pitkin Pirkanmaata, sehän oli ihan huippukoukuttavaa. Emme olleet kovin hyviä monesti touhussa, mutta ei se haitannut. Kirmasimme pitkin metsiä lapsi kantorepussa keikkuen ja mies juoksi jalat hapoilla kohti parempaa aikaa esikoisen hihittäessä. Välillä hän kyllästyi kun pysähdyimme tutkimaan karttaa, välillä juoksimme kauhuissamme ukkosen ryskätessä päälle ulos metsästä. Hauskaa hommaa se oli ja koukutuimme.

Seuraavana kesänä lapsi oli liian iso reppuun ja vähän liian pieni juoksemaan itse mukana. Sitten alkoi pahoinvointi ja seuraava kesä meni vähän pikkuvauvasumussa. Suunnistus jäi. Kävimme kerran ex tempore kaksin miehen kanssa iltarasteilla muistaakseni kesällä 2017, mutta se vaan unohtui.

Miettiessämme kesän harrastuksia kaveri puhui metsäkoulusta, eli suunnistuskoulun ensiasteesta, jota Tampereen Pyrintö tarjoaa. Hinta on ihan huippu minusta, koko vuosi 85 euroa! Lapselta asiaa kysellessä hän totesi, että metsässä on aina kivaa ja sinne. Nyt suunnistuskoulua on ollut muutamia kertoja kerran viikossa ja hintaan kuuluu välillä ilmaiset iltarastit. Päätimme valloittaa Oravapolun, eli 2 kilometrin suunnistusmatkan nelistään. Sehän on ihan pikkukeikaus, eikö?

Linnuntietä reitti on 2 kilometriä. Polkuja pitkin, hieman harha-askelin ja pieleen menneine oikaisuineen matkaksi tuli meillä 3,6 km. Se on jo kolmevuotiaalle todella pitkä matka. Lisäksi lapsilla ei meinaa riittää keskittymiskyky karttahommiin, vaan huomio keskittyy muurahaispesiin, hienoihin kiviin ja isoihin keppeihin. Mikä on tietysti mahtavaa, että innostuu luonnosta näin, mutta meidän suunnistuksemme tuntui välillä siltä, että kaikki neljä menevät eri suuntiin ja kukaan ei ole enää kartalla.

Mutta mitäpä sitten! Kaunis ilta metsässä, yhdessä perheenä koluten. Ulkoilua ja kivien yli hyppimistä. Tuloksena aika väsynyt poppoo, joka hotki iltapalansa ja halusi pian nukkumaan. Voiko parempaa olla?

En tiedä kuinka usein lähdemme valloittamaan rasteja nelistään, mutta toivottavasti useampana iltarastikertana. Siinä tulee ulkoiltua ja koluttua metsää ja ehkä opittua samalla hieman kartanlukua, joka on sekin hyvä ja tärkeä taito. Minä innostuin taas ihan hirveästi, vaikka jossain vaiheessa tyttöjen juostessa jossain syvällä metsässä väärään suuntaan itseään uuvuksiin ajattelin jo, että tänne jäädään koko yöksi. Ei jääty ja kivaa oli!

Onko siellä metsäihmisiä? Suunnistajia? Iltarasteilijoilta? Jos tilaisuus koittaa, menkää metsään. Voi miten hyvä olo siellä tulee. Nyt toivotan ihanaa vappua, mitä suunnitelmissa?

Kaikkien mielestä tällainen taianperuutus oli oikein hyvä idea ja siksi he jatkoivat tanssimista pitkälle yöhön. Mutta KUKAAN ei ollut tullut tiedustelleeksi prinsessa Ruususen kantaa tällaiseen pussailuasiaan. Eipä kai sitä siinä rytäkässä ehtinyt niin ajatella, ja sitä paitsi prinsessa ei osannut vielä puhua, koska hän oli vain pikkuinen vauvanvääkylä. 

Yllä oleva pätkä on iltasatukirjasta, jota ensi kertaa lukiessa kolmevuotias nauraa höhötti niin, että meinasi pudota sylistä. Mietin jo, että onko tämä toimiva iltasatu, sillä se pukkasi sellaista hepulia. Lopulta meidän koko tyttötiimi nauraa hekotti ääneen ja totesin, että rauhoittumisesta viis, onhan se ihan mahtavaa, että iltasatu saa meidät nauramaan yhdessä näin kippurassa!

Mikä tuo kirja sitten on? Kyseessä on Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut. Niin paljon astetta paremmat, että itse nauroin eniten kohdissa, kun lapset kääntyivät katsomaan minua epäuskoinen ilme kasvoillaan. He selkeästi epäilivät, että keksin omiani, vaikka luin kyllä sanasta sanaan sen, mitä kirjassa luki. Oli vaikeaa jatkaa hihittämättä. Tyttöjen ulkoa osaamat Tuhkimot, Ruususet ja Arielit oli sepitetty aika huolella uusiksi! Kirjojen takaa löytyy samaa vuosikertaa kanssani oleva Hannele Lampela, itsekin pienten lasten äiti, joten tarttumapintaa tarinoissa pikkulapsiaikaa eläville varmasti löytyy.

Tutustuimme Prinsessa Pikkiriikkiin vasta jouluna, kun pukki toi meille kohtuullisen paksun Kootut tuhmuroinnit-kirjan. Ihastuimme tyyppiin heti ja voi olla, että tuo topakka pikkutyttö muistuttaa aika vahvasti kuopustamme, joka osaltaan edesauttoi ihastumista sekä samaistumista. Kun prinsessa Pikkiriikki halusi myydä ärsyttävän pikkuveljen kirpputorilla, keksi meidän nuorin, että täällä olisi isosisko kaupan, hinta 300 euroa. Aikamoisia juttuja siskon kauppaamisesta asti voi Pikkiriikki kyllä opettaa, hah! Hän myös taikoo aikuiset Himpskattiin, vaikkei niitä sinne kannattanut taikoa, sillä siellä olikin karkkia ja aikuiset viihtyivät siellä!

Kun on kuuden vuoden ajan lukenut joka ilta iltasatuja, alkaa välillä olla todella vaikeaa keksiä kirjastostakaan mitä lainaisi tai mikä miellyttäisi eri ikäisiä kuulijoita. Suomalaisissa on kyllä ihan ehdottoman hyviä iltasatuvaihtoehtoja. Meillä on luettu muun muassa Siirit ja Mintut. Kivaa oli päästä tutustumaan myös Pikkiriikkiin. Niin ja siihen prinsessa Pöjöläiseen, joka on hänen paras ystävänsä.

Pikkiriikit ovat kirjoitettu niin kieli poskessa, mutta silti tosielämän seikkoja mukaan tuoden, ettei niistä voi kukaan olla pitämättä. Ainakin ne naurattavat meillä niin 3-, 6- kuin 36-vuotiasta lukijaa. Lukeminen ja iltasatu hetki on meillä aina ihan ehdoton, oli ilta mikä tahansa. Oli joulu tai uusi vuosi, oltiin mummilassa tai hotellissa. Aina luetaan iltasatu ja aina se on yhtä kiva hetki. Jos kaipaat teille kivaa lukemista, niin suosittelen lämmöllä tutustumaan määrätietoiseen neiti Pikkiriikkiin!

Mitä teillä luetaan iltasaduksi? Mielelläni luen vinkkejä! Onko Pikkiriikki tuttu?

Viime viikonloppuna teimme pienen kotimaan reissun, jonka varmasti huomasittekin Instasta, paukuttelin sinne innoissani enemmänkin juttuja. Palataan myöhemmin vielä tuohon reissuun, mutta lähdin sinne vähän nihkeässä olossa. Ajattelin, että lenssu on jo menossa ohi, mutta lauantaina pukkasi ihan ihme nuhan. Nenä valui niin, että silmät turposivat ja aivastelin tauotta. Keli oli kylmä. Reissua en halunnut viime tipassa perua, joten matkaan lähdettiin. Reippaasti meikkasin ja puin, sillä ajattelin, että voihan sitä ottaa keväisiä asukuvia, kun alkaa jo vihertää, vaikka onkin kylmä. No vielä mitä, kun yritin tulla teille esittämään keväistä fiilistä, alkoi kuvissa sataa lunta! Siinä sitten yritin pitää silmiä auki nuhalta lumen satessa niskaan, hah.

Mutta toivottavasti saatte silti kuvista inspiraatiota kevättä varten. Minusta oli kiva idea (bongasin kaupassa) pitää mekkoa noin, että avaa sen rehellisesti liiviksi farkkujen kanssa. Näin se menee viileillä keleillä ja kun kesä saapuu, on mekko läpsyjen ja hatun kanssa täydellinen pari helteille. Kivaa vaihtelua sille neuletakki+paksut sukkikset kombolle, vai mitä tykkäätte?

Asuinspiksistä otsikkoon. Olen koko kevään taistellut ei niin hyvän olon kanssa. Olen väsyksiin asti yrittänyt markkinoida itseäni somekanavissa, joka on tuntunut lähinnä pään seinään hakkaamiselta. Homma jotenkin junnaa paikallaan, enkä ole onnistunut kasvamaan tai tekemään tästä ns.puoliksi ammattia yrityksistä huolimatta. Olen käynyt yritysneuvojalla ja ahdistunut siitä, mitä kaikkea pitäisi yrittäjyyden myötä omaksua, missä välissä käyn yrittäjäkurssin, miten siitä selviää yksin, meillä ei ole perheessä yrittäjiä, keneltä voisi ikinä kysyä neuvoa. Miettinyt, ettei minusta ole sittenkään hommaan.

Pitkät lenkit ovat keväällä jääneet, sillä en ole jaksanut yksinäni juosta pitkään. Se on vain tylsää. Miehen kanssa emme ole juosseet yhdessä neljään kuukauteen. Ajattelin tsempata ja sain juostua yhden 15 kilometrin lenkin yksin, jonka jälkeen iskikin flunssa. Ensi viikolla olisi puolimaraton, jonne menen jos ei lenssu enää kaada ja jonne menen törkeän huonolla valmistautumisella. Nähtäväksi jää, pääsenkö maaliin asti, ennätyksiä ei ainakaan tehdä.

Olen myös ottanut talven aikana painoa, jonka syyt tiedostan täysin. Tiedättekö, kun on hyvä mieli ja draivi päällä, jaksaa myös pitää itsestään paremmin huolta. Sitten kun mieli vetää mustaksi, ei jaksa välittää niin syömisistä ja juomisista ja… Paha olo lisääntyy. Vaa’alla en ole käynyt iäisyyksiin, mutta vaatteet kertovat karua kieltään ja kaipaan sitä omaa hyvän olon painoa (tai oloa enemminkin).

Koen olevani hirveän epäonnistunut kaikessa, mitä yritän. Oli se sitten bloggaaminen, harrastukset, työnhaku tai kodinhoito, kaikki on ollut kevään ajan ihan levällään. Takaraivossa hakkaa koko ajan myös se, pitäisikö meidän vaihtaa kotia, nyt kaikki on vihdoin korjattu ja tämän voisi myydä. Mutta mihin mennä? Kuten moni tietää, olemme kuusi vuotta pyörittäneet tätä taloasiaa, muuttaneet pois, korjanneet kaiken, istuneet oikeudessa. Viimeinen pala oli väärin tehty katto, joka korjattiin syksyllä. Mutta mitä nyt? Mihin mennä?

Olen ihan kynsin ja hampain hokenut itselleni positiivisia mantroja. Että ei voisi paremmin mennä, kun on kaksi tervettä lasta. Itse olen pystynyt juoksemaan, vaikka olen sairastellutkin tänä keväänä enemmän kuin aiemmin. Liikunta on ihanaa, lapset ovat ihania ja olen saanut aika ajoin tehdä aivan ihania yhteistöitä blogin kautta. Sen lisäksi, että ne ovat tuoneet pieniä lisätienestejä, ne ovat antaneet jotenkin onnistumisen tunnetta ja merkityksellisyyden tunnetta. Tiedätte, sitä samaa tyydytystä kuin mitä töistä saa. Minä onnistun, joku tykkää työstäni ja haluaa sitä lisää! Olen saanut niistä itse ihan hulluna irti, joten nieleskelin tyhjää, kun viikonloppuna Instasta katosi 30 seuraajaa hashtagin kaupallinen yhteistyö-myötä. Tai johtuiko siitä vai muusta sattumasta, kuka senkin tietää. Yritin olla ajattelematta.

Eilen oli hyvä päivä. Menin aamulla näyttämään ihotautilääkärille hurjan näköistä luomea, joka tutki muutkin luomet (minulla on niitä satoja) ja totesi, ettei tästä tarvitse olla huolissaan. Teki mieli itkeä. Pelkään ihan hirveästi monesti sairastuvani vakavasti. Kiitin taas elämää. Kävin kahvakuulatunnilla ja siitä voimaantuneena avasin vihdoin, kuuden viikon pähkäilyn jälkeen netissä käytävän yrittäjäkurssin. Ystävä kävi kylässä juttelemassa iltapäivällä, oli ihanaa kun meillä kävi joku! Yritin hokea, että kyllä minä tähän pystyn. Illalla pääsimme miehen kanssa kaksin iltarasteille mummin tullessa yökylään. Oli ihan älyttömän kivaa loikkia pitkin metsiä taas flunssan jälkeen. Saimme hien pintaan, löysimme kaikki rastit ja pussasimme lopuksi.

paita ONLY/ mekko KAPPAHL/ farkut CUBUS/ korvikset H&M/ kengät ystävältä ostettu

Päivässä oli hurjan paljon kiittämistä. Silti kun näin illalla kaksi vuotta vanhan kuvan, hätkädin. Olinpas pieni. Toiko se sitten jonkun onnen? Jäin soimaamaan itseäni, että olen elänyt niin pellossa kevään. Tuijotin koneella auki olevaa yrittäjäkurssia. Ahdisti. Mies kysyi mikä vaivaa, en halunnut purkaa hänelle asioitani. Kaikki muut nukahtivat, minä luin itsekseni tiistain puolelle asti Michelle Obaman elämänkertaa ja hämmästelin, miten hurjan määrätietoisia ja kunnianhimoisia ihmisiä maailmassa on. Mikä itseäni vaivaa, kun lillin jossain välitilassa enkä saa elämästä otetta tai saa tehtyä napakoita päätöksiä?

Hermostutti, että niin hienon ja kivan päivän jälkeen mieli vaan veti mustaksi. Mikä senkin aina tekee? Vaikka tiedostaa kaiken hyvän, kiittää siitä ja tajuaa, miten onnekas on, mieli meinaa huutaa vaan miten monessa asiassa sitä on epäonnistunut. Itsemyötätunto taitaa olla ominaisuus, joka unohtui asentaa minuun kohdussa kokonaan. Se pitäisi ehkä opetella!

Tiedättekö tällaisen fiiliksen? Nyt uutta päivää kohti kahden iloisen pikkuneidin kanssa, jotka ovat kyllä enemmän, kuin elämältä voi pyytää. Oli vain pakko purkaa näitä mietteitään tähän väliin!

Ja hei, huomiseen asti on aikaa osallistua arvontaan täällä, klik!

*kaupallinen yhteistyö Prime Hotels/Hotel Sveitsi kanssa

Meillä oli kyllä tosi kiva viikonloppuloma, minun tulee ikävä! Näin ilmoitti 3-vuotiaamme, kun poistuimme sunnuntaina Hyvinkäältä. Olin asiasta ihan samaa mieltä ja totesinkin miehelle, että vaikka aina kritisoidaan näitä ”maksettuja mainoksia”, niin kehuimme kaikki kokemuksiamme viikonlopun aikana hyvin spontaanisti ja aidosti. Haluatteko kuulla, miksi ihastuimme niin kovasti Hyvinkäällä sijaitsevaan Hotel Sveitsiin? Minäpä kerron!

Hotel Sveitsi on minulle tuttu erinäisistä blogijutuista, joita olen siellä vierailleilta lukenut. Olen monesti miettinyt, että vaikuttaa niin meidän näköiseltä paikalta kaikkine aktiviteetteineen, että voi kun päästäisiin paikalle! Ja pääseehän sitä, hyvin helpostikin, reilu tunti Tampereelta ja olemme paikalla. Miten sitä ei vain monesti saa aikaiseksi järjestää näitä kotimaan pieniä irtiottoja? Vuorokausi yhdessä kivan puuhan parissa ja olimme kaikki todella hyvällä tuulella sekä iloisia maanantaiaamuna. Meillä oli ollut perheenä todella kivaa viikonlopun ajan. Tartuin siis innolla heti kutsuun, kun Sveitsistä kyseltiin, kiinnostaisiko meitä siellä vierailla.

Kokemuksia paikasta ei siis ollut, eikä ennakko-oletuksia siitä, että Hotel Sveitsi olisi vanhentunut korpihotelli (bongasin erään blogijutun kommenttikentästä tällaisen oletuksen) ei siis ollut. Uusittu ja remontoitu hotelli näytti päinvastoin upealta vaikuttajien kuvissa ja hämmästyin, kun ajoimme sen pihaan. 1970-lukulainen rakennus ei ollut ulkoapäin nimittäin ollenkaan niin hieno, vaan juuri se korpihotellin näköinen, muttei anneta julkisivun hämätä! Sisältä hotelli oli todella kaunis, uusittu ja yksityiskohdat esimerkiksi terassilla tarkkaan mietitty. Logona oleva käpy toistui niin logoina, koriste-esineinä kuin luonnonkäpyinä. Kesäterassi sisäpihalla oli kaunis valoineen ja kukkaloistoineen!

Siirryimme perhehuoneeseen ja tytöt avasivat kylpyhuoneen oven innoissaan, huutaen kauhuissaan pettymystään: siellä ei ollut ammetta. Tämä oli vähän oma aivopieruni, kun olin lukenut blogijuttuja paikasta, oletin vain, että meilläkin on amme ja kylpytakit huoneessa ja olin luvannut vaahtokylvyn. Tietenkään joka huoneessa ei ole ammetta, enkä ollut asiaa varmistanut ja selvisi, että kylpytakitkin kuuluvat Superior-huoneeseen, meillä oli lasten iästä johtuen Family-huone. Kipitin respaan sormet ristissä ja keksin mielessäni selityksiä lapsille, miksei kylpyä tulekaan. Mutta kappas, respan henkilökunta oli hurjan ystävällistä ja naps vain, olimme siirtyneet kerrosta ylemmäksi ammeelliseen huoneeseen. Huh!

Hotel Sveitsihän on tällaiselle aktiivisuuspöhinäperheelle ihan unelmapaikka. Tosin kun aikaa oli vuorokausi, teki mieli revetä ihan joka paikkaan, vaikka tiesimme, ettei se ole mahdollista. Hotellimajoittujille kuuluu niin uimala kuin kuntosali, joten mies aloitti vierailumme kuntosalilta. Siellä oli uudehkot laitteet, paljon tilaa ja mikä mahtavinta, virtuaalitunteja! Minä aloitin sitten sunnuntaiaamun bodypumpilla yksikseni videotykin kanssa. Ihan mahtava fiilis! Tiloissa on myös lapsiparkki, jossa on valvottuakin lastenhoitoa, mutta näytti siellä sunnuntaina olevan vain ovi auki ja joku itsekseen leikkimässä. Olisimme ehkä siis voineet myös olla yhtä aikaa salilla, jos tytöt olisivat viihtyneet tuolla.

Salilta siirryttiin uimaan. Koska kylpytakkeja ei ollut ja vaatteita emme jaksaneet raahata, menimme ihan vain uikkareissa ja pyyhkeissä käytävillä. Hotellissahan parhautta on myös se, että saman katon alla on uimahalli, leffateatteri, Superpark, Fitpark eli kuntosali ja ravintolat – ulkovaatteet saa heivata kun sinne saapuu. Ihanaa helppoutta lasten kanssa!

Uimahalli on sitten uimahalli, eikä mikään kylpylä, mutta itse asiassa parempi niin. Siellä oli nimittäin iso lastenallas, kuntouintiradat ja pieni vesiliukumäki, jotka riittivät meille mainiosti. Suorastaan parempi vaihtoehto kuin kylpylä, sillä nämä urheiluhullut vanhemmat kävivät molemmat sitten uimassa välillä itsekseen kuntouintiradalla, joka oli ihan lastenaltaan vieressä. Toimi! Saimme niin kuntoilla kuin olla yhdessä perheenä. Uinnin jälkeen siirryimme respaa vastapäätä löytyvään ravintola Tilaan, joka on itse asiassa hyvin kaunis ravintola metsänäkymällä ja katon taideteoksella. Meille kerrottiin, että siellä järjestetään paljon esimerkiksi juhlia ja buffet-kattauksia on juhlapäivinä, viimeksi vappuna ja seuraava nyt tulevana äitienpäivänä.

Ravintola Tilan lista oli napakka, mutta monipuolinen ja hauska. Siis oikeasti, milloin olen viimeksi hihittänyt lukiessa menua? Sieltä löytyi muun muassa annoksia nimeltään ”No pieni vihreä” tai ”Ukkeli” ja ”Kanuli”. Piti melkein ottaa Kanuli sen nimen vuoksi (kyseessä on siis kanahamppari), mutta päädyin Sveitsin landeen eli alkupalakasviksiin sekä lohiannokseen. Mies söi puolestaan Lankuta babyn eli alkupalalankun sekä härkää.

Ihastuin ravintolan rauhalliseen tunnelmaan, ystävälliseen palveluun ja kiireettömyyden tuntuun täysillä. Ja paljonko ihastuin alkupalaani! Ihan täydellisen rapeita, ei poltettuja lehtikaaleja, avokadoa ja kurpitsaa. Oli hurjan hyvää. Tytöt olivat haltioissaan omista alkupaloistaan, joissa oli hedelmiä mansikoista meloneihin ja syötäviin kukkiin! Ne katosivat hetkessä viimeistä palaa myöden ja seuraavaksi katosivat lapset. Leikkimään kokkia leikkipaikalle, joka löytyy aulasta myös.

Aamupalalla samassa ravintolassa huokaisin ihastuksesta nähdessäni haudutettua samovaari-teetä olevan tarjolla. Taivas. Hotelliaamiaiset pussiteellä ovat hirveä antikliimaksi. Harmi, että tee oli vähän viileää, joten kokemus ei ollut täydellinen, mutta buustasin sitä sitten kuumalla vedellä. Kehuin kovasti miehelle rauhaa, sillä yritäpä mennä sunnuntaiaamuna kello 10 aamiaiselle Tampereen ravintoloihin. Et pääse eteenpäin. Aamu alkaa paremmin, kun ei tarvitse jonottaa, kukaan ei töni ja paikassa on hiljainen rauha.

Virtuaalipumpin, vaahtokylvyn ja rauhaisan aamupalan jälkeen siirryimme hotellia vastapäätä sijaitsevaan SeikkailuSveitsiin. Minua jännitti ehkä eniten edessä oleva puihin kapuaminen. Kärsin lievästä korkeanpaikankammosta ja mietin, olenko yksi makaroni siellä puussa.

Saimme valjaat päällemme perinpohjaisen opastuksen kera ja siirryimme harjoituspätkälle, jossa varusteita testattiin. Kiinnitys köysiin on nerokas, jos toinen smart-lukoista on auki, toinen ei aukea. Idioottivarma systeemi siis, joka toi turvallisen olon. Harjoittelun jälkeen siirryin esikoisen kanssa perheradoille ja 3-vuotias puuhasteli innoissaan naperoradalla.

Jännää oli. Vaikka tiedät olevasi valjaissa kiinni, eli tippua ei voi, alkoi välillä jaloissa tuntua vetelältä. Esikoinen halusi välttämättä päästä isoille medium-radoille ja kiipesimme reippaasti ylös. Ekassa kohdassa meinasi tulla liian jännät paikat, kun olimme korkealla puussa (mitä sanoisin, 10-15 metriä?) ja esteen palaset olivat vähän liian kaukana toisistaan 6-vuotiaalle päästä eteenpäin. Auttaminen on aika hankalaa, sillä jos kiipeät radalle yhtä aikaa, se alkaa heilua hervottomasti. Kovasti tsemppasimme pientä eteenpäin ja hän lopulta pääsi perille. Odotin itse puussa niin kauan, että lähdin häneen peräänsä jo todella makaronina. Edetessä ei muista sitä korkeutta, mutta odottelu meinasi olla liikaa! Samoin pienellä ihmisillä meinaa loppua luisuissa vauhti, joten saimme varuiksi yhden tyypin henkilökunnasta mukaamme radalle, jotta hän voi auttaa luisuissa. No, sitten kun hän tuli, apua ei enää kaivattukaan.

Sain kyllä hurjat kiksit siitä medium-radasta jo ja ajattelin, että esikoinen on kauhuissaan, kun oli hetkellisesti jumissa, mutta hän totesi alhaalla sen olleen kivaa ja kaiken hyvin. Rohkea neiti. Mies meni saman radan yksinään ja koska jouduimme vuorottelemaan isoja ratoja, olimme puistossa lopulta kolme tuntia. Lopuksi mies sanoi, että kai me menemme Suomen pisimmän liu’un, 500 metriä pitkän ja 40 metriä korkean radan rotkon yli? Hahhah, katselin silmiin häntä onko hän tosissaan. Siis sen suhteen, että rouvakin sinne menisi. Oli se, piti ihan itsestäänselvyytenä sitä. Oi voi. Tytöt jäivät henkilökunnan kanssa odottelemaan, kun me menimme luisuun ja kyllä jännitti! Mutta ei se ollutkaan paha! Luisu olikin helpompi, kuin odotella pitkään siellä korkealla puussa. Onneksi menin, se oli hurjan hauskaa. Takaisinpäin pitkä luisu lähtee vielä korkeammalta ja mietin siellä yksinäni rotkon päässä (mies oli mennyt edeltä), että täällä ylhäällä sitä on sitten ihan up yours. Tältäkö Matistakin tuntui. Sitten kevyesti kiljaisten hyppäsin matkaan ja perillä oli adrenaliinit katossa ja ihminen yhtä hymyä. Mitkä kiksit, mikä paikka! Mahtavaa!

Siirryimme vielä hotellille lämmittelemään ja syömään lohisalaattia sekä hamppareita SveitsiSnacksiin. Olimme pääasiassa hyvässä kelissä puistossa, mutta saimme yhden räntä/raesateenkin niskaan, joten lämmittelyä ja ruokaa jo kaivattiin. Ruoan jälkeen kuopus julisti, kuinka hänellä tulee paikkaa ikävä, oli todella kiva loma! Sanoin itsekin, että olisi tehnyt mieli jatkaa uimaan ja saunaan siitä, ehkä vielä leffaan. Monta päivää menisi heittämällä aktiviteeteissa!

Ylipäätään minusta hotellissa oli todella helppo ”jakautua”, jos haluaa urheilla ja harrastaa. Joissain paikoissa vaihtoehtoina on jäädä hotellihuoneeseen katsomaan telkkaria tai mennä pienelle leikkipaikalle, jos toinen vanhemmista haluaa kuntoilla ja toinen jää lasten kanssa. Hotel Sveitsissä oli vaikka mitä vaihtoehtoja jakaa neljän hengen poppootamme niin, että kaikilla oli kivaa ja saimme samalla miehen kanssa urheilla itseksemmekin. Lenkkipolut näyttivät myös ihan mahtavilta, mutta niihin ei ollut nyt aikaa, eikä flunssan ja lumisateen vuoksi niin intoakaan.

Aktiivisille ihmisille Hotel Sveitsi on ihan unelma! Niin pariskunnille kuin lapsiperheillekin, varmasti löytyy tekemistä todella monen ikäisille. Me nautimme suuresti aktiiviviikonlopustamme ja lähdimme kotiin hyvin väsyneiden neitien kanssa. Kuinka paljon sitä ehtiikään vuorokaudessa!

Kiitos Hotel Sveitsi! Onko paikka tuttu sinulle? Ja hei, saa suositella kiipeilypuistoja ympäri Suomen, syttyi aikamoinen palo itsensä voittamisesta!

Kun on äitienpäivä, tulee pakonomainen tarve sanoa jotain äitiydestä. Ensin mieleen pulpahti sata asiaa, jotka meinasin rustata. Sitten peruutin ajatuksissani – nämä kaikki lienee jo sanottu. Tarvitseeko äitiydestä kirjoittaa äitienpäivänä? Päätin lähteä liikkeelle ajatuksesta, joka tuli ensimmäisenä mieleen – miten onnellinen olen siitä, että elämässäni on ihminen, jota saan kutsua äidiksi, edelleen kaksi, joita saan kutsua isoäidiksi ja kaksi, jotka kutsuvat minua äidiksi. Se on ehkä parasta. Mietin juuri tällä viikolla, miten valtavan tärkeä oma äiti on. Äidille on soitettu omasta ensimmäisestä kodista, miksi miehelle tekemäni täytekakkupohja lässähti, äidille on soitettu ensimmäisenä paniikinsekainen ”minä olen raskaana”-puhelu ja äidille on lyöty luuri korvaan kun on mennyt hermot.

Äitiys on käsittämättömän suuri etuoikeus, josta ei voi kylliksi kiittää. Ajattelin aina, ettei minusta olisi äidiksi. Ja kun lääkäri sanoi, ettei se ehkä onnistu, ajattelin ensimmäisenä, että sen kuuluukin mennä niin. En minä tykkää laulaa lastenlauluja (enpä, mitään muuta laulakaan enää!), ei minusta ole imettäjäksi, en tykkää askarrella enkä todellakaan leivo mitään pullaa. Siinäpä ihmeellinen äitimyytti, joka takaraivossani oli. Oma äitini ei ole juuri leiponut pullaa, mutta teki aina niin hienot synttärikakut, että muistan jokaisen vieläkin. Isoäitini Karjalasta rypytti piirakoita kuin tehtaalta kun vielä jaksoi, kutoo villasukkia puikot sauhuten ja leipoo maailman parhaat pullat. Ei minusta ole äidiksi! Äiti on joku superihminen!

Äiti minusta kuitenkin tuli. Tänä vuonna päivät menevät samalla tavalla kuin kuusi vuotta sitten, eli vietin 12.5.2013 ensimmäistä äitienpäivää ihan supervauvahuuruissa, sillä esikoinen oli kastettu edellisenä päivänä. Molemmat lapset ovat itse asiassa kastettu äitienpäivän aattona. Kuusi vuotta sitten söin kakunjämiä ja mietin, ettei tämä ole kyllä hullumpi rasti. Vaati se aikamoista kasvamista niin odotusaikana kuin sen jälkeenkin ajatukseen, että olisin äiti. Olin vähän kauhuissani kaikesta. Imetys oli todella hämmentävää hommaa ja koin ristiäisimettämisen kauheaksi. Että vieraiden keskellä kaivaisin tissin esiin! Joten pumppasin maidot jääkaappiin ja sitten kun niitä lämmitettiin vesihauteessa vauvan kirkuessa (äidinmaitoa ei tietenkään voi mikroon laittaa), tuntui, että puolet vieraista kauhisteli huutavaa vauvaa ja ihmetteli, miksen imetä. Tunsin kauheaa epäonnistumista ja syyllisyyttä. Kuopuksen kohdalla pystyin jo siihen, ristiäisimetykseen. Tuolla hetkellä ei ole mitään merkitystä kokonaiskuvan kannalta, mutta siinä hetkessä tunsin musertavaa epäonnistumista – tiesin, etten kykene tähän äitiasiaan, tissijututkin hävettivät! Se suuri takaraivossa ollut äitimyytti huusi, että hölmö olet. Ristiäisistä selvittiin ja se maitokin lämpeni lopulta aika äkkiä. Mutta tuo hetki on painunut mieleeni, ensimmäinen mokani äitimyytissä.

Siinä missä äitiys on mahtavinta maailmassa ja on ainakin muuttanut omaa maailmaani sekä ajattelutapaani monella tavalla, se on myös raastavaa. Se huoli, ikävä, pelot ja surut ovat välillä musertavia. Ja se vastuu! Välillä tuntuu, että tukehdun omiin ajatuksiini. Ja pienten kohdalla huolet ovat aika pieniä. Silti olen valvonut öitä miettien, miksi esikoinen taas oksentaa ja muut emme (olemme jopa iloinneet kerran, kun kuopuskin alkoi oksentaa!) ja todennut nyt kuuden vuoden jälkeen, että hän on vain todella herkkävatsainen. Olen välillä autoa ajaessani saanut kylmän hien pintaan, kun kyydissä on kaksi pientä ja mietin, että mitä jos (älä mieti niin, se ajattelutapa ei kyllä johda mihinkään!). Olen suuttunut, kun kuusivuotiaalla alkaa jo kaveritouhut jyllätä ja tyttöjen välinen ystävyys on välillä haastavaa. Miksi on niin vaikeaa leikkiä kolmisin! Olen hämmästynyt miten rajuja leijonanemotunteita omat lapset herättävät, miten heidän puolestaan itkee, suuttuu, iloitsee, on ylpeä ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Ja aamulla arpoessa viidensiä ei kelpaa-sukkia tai hirveän tappelun ollessa käynnissä aamuseiskalta on valmis lähettämään molemmat Timbuktuun. Olen kokenut sellaista väsymystä niin valvomisen kuin loputtoman tappelun myötä, etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Aina sitä voimaa jostain kuitenkin piisaa.

Äitiydessä on ehkä parasta muistaa, että kukaan, kukaan ei ole superihminen. Kaikki tuntevat syyllisyyttä, hermostuvat tai väsyvät. Ei ole mitään oikeanlaista äitiyttä, vaan jokainen tekee äitiydestä oman näköistä. Itse huomasin hyvin pian, ettei se touhotus minusta hävinnyt lasten myötä, vaan olen ihminen, joka nautti ihan hirveästi vauvamuskareista, jumpista ja kaikesta puuhasta lasten kanssa. Kun minulle on ehdotettu, että pysykää välillä kotona ja vaikka leipokaa, ymmärrän, että sillä tarkoitetaan hyvää. Mutta se ei ole minun tyylini olla äiti. Ei minusta tullut synnärillä pullanleipojaa, ei ompelijaa, enkä edes vaatteiden reikiä parsi itse, vaan mummi niitä ahertaa käydessään. Koin siitä hirveän huonoa omatuntoa, taas mokasin sen äitimyytin. Mutta ei, minä olen tällainen äiti ja olen varmastikin omille lapsilleni se paras, ainakin suurimman osan ajasta. Lasteni myötä olen elvyttänyt hiihtoharrastuksen, lautailun ja kiivennyt puuhun, päässyt ihaniin tapahtumiin, tutustunut ihmisiin ja maailmaan uudella tavalla. Pysähtynyt ihastelemaan Keskustorilla kun ”pulut halii” tai tutkinut tiukasti maailman hienointa kiveä. He ovat opettaneet minulle elämästä varmasti yhtä paljon, kuin minä heille.

Äitiys on täynnä odotuksia, tunteita, pettymyksiä, onnea ja iloa. Äitiys on hurjin vuoristorata, jonka kyytiin koskaan olen noussut ja tiedän, etteivät kaikki pääse kyytiin vaikka kuinka tahtoisivat. Siksi yritän muistaa kiittää joka mutkassa ja kurvissa, pää alaspäin mennessä, kauhusta kiljuessa ja onnen kutitellessa mahanpohjasta. Äitienpäivä on joka päivä ja joka viikko tuntuu, että talossani asuu eri lapset kuin edellisellä. Kikat, jotka toimivat viime viikolla eivät toimi seuraavalla. Vaihe joka oli maaliskuussa on muuttunut eri vaiheeksi toukokuussa. Minä siellä jossain junan kyydissä hämmästelen menoa, haikailen jo nyt menneitä aikoja, katson ylpeänä kasvua ja ristin sormeni välillä toivoen, että osaan olla äiti. Tunnen läikähdyksen joka kerta, kun kuulen olevani ihana.

Toivotan hyvää äitienpäivää kaikille ja armoa itsellenne äitiydessä. Minä vietän sunnuntain tyttöni kanssa Peräkonttikirppiksellä tavaroita myyden ja ihmetellen, milloin hänestä tuli niin iso, että neuvottelee jo etukäteen paljonko hän saa myynneissä. On kuulemma varma, että meille jotain tulee ja täytyy saada kasvatettua pupurahastoa. <3 Saa tulla moikkamaan!

*ensimmäinen kuva Saara/Studio Mimi&Nöde

Kuten sunnuntaina kirjoitin, äitiys on monia tunteita ja ajatuksia herättävä asia. Äitimyytti on toinen asia, jota herkästi pidetään yllä ihan omilla ajatuksilla ja saatetaan ajatella, ettei oma äitiys ole riittävää.

Minä julistin reippaasti, että äitienpäivää ei tarvitse juhlia, sillä äitienpäivä on joka päivä ja tärkeintä on, että saa kokea äitiyden ja on terveet lapset. Tämä on edelleen totta, en kaivannut kakkua tai skumppaa, mutta olin samalla alitajunnassani aivan varma, että lapset ovat esimerkiksi päiväkodissa tehneet kortit. Esikoisen aiemmin kerhosta tuomat haastattelut ovat olleet sydäntäsärkevän suloisia, kun pieni esikoinen kertoi äidin lempiruoat ja hiusten värin. Joku harjoittelija oli täyttänyt muuten silloin tuon kyselyn ja ihmetellyt, että lapsi keksii, kun sanoi äidin hiusten olevan vaaleat, oranssit ja violetit. Ihania pieniä muistoja ja yllätyksiä! Nyt oli vuorossa ensimmäinen kerta, kun kuopus on missään hoidossa, joten odotin innolla, mitä tuo puhelias pieni ihminen, joka rakastaa piirtää on saanut aikaan. Lisäksi olin myös varma, että mies on hommannut jonkun lahjan. Sanotaanko, että hän on itse laittanut riman aika korkealle ostamalla hienoja lahjoja, mutta aina myös käytännöllisiä, joille on ollut tarve.

Tuli sunnuntai, kun aloimme heräillä kuuden jälkeen peräkonttikirppikselle. Tiedossa oli, ettei aamupaloja tai muita ehditä. Kuopus kömpi kainaloon jatkamaan unia ja mietin, että mitäpä sitä muuta voi äitienpäivältä toivoa, kun tuhisevan tytön kainaloon. Esikoinen oli tehnyt kortin, jonka antoi kylläkin vähän pahoilla mielin, kun äiti oli mennyt jo nousemaan ylös sängystä. Sitten alettiin hössöttää kolmisin lähtöä bussiin ja kirppikselle, sillä mies oli mennyt edeltä. Se oli sitä samaa hösäystä ja kiukkua kuin normiaamuina. Se tuntui jotenkin pahemmalta, ei äidin kuulu komentaa äitienpäivänä lapsia pukemaan! En tiedä mistä tämäkin myytti kumpuaa, mutta tuntui pahalta. Halusin palata pyjamissa halimaan. Miksi kirppis piti olla juuri äitienpäivänä. Ajattelin, ettei sillä ole väliä, että halitaan sitten toisena päivänä. Jotain tunteita päivään oli latautunut, sillä toimintamme tuntui ihan väärältä. Sitten seisoin päivän yksin torilla (tämäkin oli etukäteen tiedossa ja oma valinta) ja tunsin oloni jotenkin superkurjaksi. Haluan olla lasteni kanssa! Ja samalla, saan olla heidän kanssaan päivittäin. Miksi tämä sunnuntai osui sisimpään lujempaa kuin odotin?

Kuopuksen tarharyhmässä ei oltu tehty mitään äideille. Hämmästyin, miten paljon tunteita se itsessäni aiheutti. En tiedä mistä tämä linjanveto, kun ei ollut esimerkiksi koko päikyn linja. Mitään aamutuokiota, aamiaista tai vastaavaa ei myöskään ollut, olisi ollut ihanaa päästä osallistumaan hetkeksi lasten maailmaan, mutta ymmärrän, että tämä vaatii jo resursseja opettajilta ja rahaa samoin. Mutta miksi ei mitään korttia, kun askartelevat kuitenkin jatkuvasti? En ole kehdannut kysyä, sillä tuntuu siltä, että takerrun ihan epäolennaiseen asiaan. Pieni itse kyseli, miksei heillä tehty korttia kun sisko teki, eli ehkä minun olisi pitänyt kysyä ja selittää.

Hävetti, kun täysin korttia tai piirrustusta vailla jääminen aiheutti surun tunteita mielen. Hän piirtää minulle vaikka kuinka usein, hän on siinä halittavana ja kaikki on hyvin. Olenko ihan höperö? Miksi äitienpäivä sisälsi jotain latautuneita odotuksia ja tunteita niin paljon? Ja samalla hävetti, että siinä kirppishässäkässä jäi omankin äidin muistaminen ihan puolitiehen. Yritin soittaa ennen kirppistä ja lahjan annoin jälkikäteen.

Kun sitten purin asiaa seuraavana päivänä Instastoriesissa, pelkäsin että minut lynkataan kiittämättömänä naisena, joka valittaa nyt turhasta. Yllätyin, että sain ihan hirveästi viestejä teiltä asiasta, se selkeästi herättää ajatuksia. Kerroitte aamupala- tai satuhieronta-hetkistä päiväkodilla sekä lahjoista ja korteista. Ymmärsitte hyvin, miksi tuo pieni pahvinpala kuopuksen jutuilla olisi ollut iso juttu. En löytänyt yhtään kohtalotoveria, jonka lapset olisivat tarhassa ja mitään muistamista ei olisi tehty. Ymmärsitte myös hyvin, että selitys miksi näin tehtiin olisi ollut kiva. Kiitos niistä lukuisista viesteistä, en ollutkaan ihan yksin tunteideni kanssa!

Karoliina avasi eilen omassa Instassaan myös sitä, että opettajien aika ja resurssit menevät muuhun kuin äitienpäivän askarteluihin ja loppukeväästä sitä ollaan jo aika poikki. Ehkä se johtui resursseista ettei mitään askarreltu, toisaalta kynä ja paperia ja piirrustus äiti-tekstillä olisi jo ollut varsin ihana juttu. Eihän sen olisi tarvinnut olla ohjattu askartelu. Sain paljon myös viestejä lastentarhaopettajilta (yllätyin miten moni seuraajistani on siinä ammatissa, ei koskaan tiedä mitä ihmiset puuhaavat) ja opettajatkin kallistuivat enemmän sille kannalle, että kyllä aina jotenkin muistetaan. Resurssipulan takia tai osallistujapulan takia on lopetettu niitä aamuhetkiä, jonka ymmärrän kyllä hyvin, työt eivät välttämättä jousta sellaiseen kummassakaan päässä.

Hassua, miten tuohon päivään sanalla äitienpäivä kuitenkin latautui jotain lausumattomia odotuksia. Kun kerhossa on aina tehty joku muistaminen, minä vain oletin että tarhastakin tulee. Opinpahan, ettei yhtään mitään asiaa kannata pitää itsestäänselvyytenä, vaan arvostaa joka ikistä ihanaa piirrustusta, joka on äitiä ajatellen tehty. Ne ovat ihan yhtä ihania muistamisia kaikkina muinakin kuin äitienpäivänä.

mekko MONTON/ tennarit Budapestistä/ takki ONLY/ korvikset H&M

Harmitus ei ollut niin kova kuin tästä tekstistä voisi ehkä ajatella ja meni äkkiä ohi. Se vain kirvoitti niin paljon keskustelua ja viestittelyä Instassa, että päätin jatkaa vielä bloginkin puolelle. Pitäisikö tällaiset juhlapäivät lopettaa kokonaan? Tahattomasti lapsettomille, äitinsä menettäneille tai muuten vaikeassa tilanteessa eläville ne saattavat olla ihan todella kipeitä päiviä. Huomasin, että äidille, jonka lapset olivat isällään äitienpäivänä päivä oli vaikea. Moniin perheisiin nämä juhlapäivät saattavat tuoda stressiä ja kummia odotuksia. Puhumattakaan siitä päiväkodin tai koulun henkilökunnasta. Olisiko helpompi keskittyä siihen, että äitien- ja isänpäivä on joka päivä, eikä ladata odotuksia ja tunteita yhteen päivään? Entä se kaupallisuus, mitä kaikkea myydäänkään sen alla, että äitiä pitää muistaa?

Mitä olette mieltä? Onko äitienpäivä latautunut positiivisella vai negatiivisella tavalla? Ovatko nämä juhlapäivät liian kaupallisia vai ihana juttu arjen keskelle?

P.S. Kuvien mekko löytyi muiden mekkojen alta kaapista kirppishommissa, en tiedä koskaan sellaista hankkineeni, se oli selkeästi kirppismekko ja aivan epäsopiva hartioista. Mikä lie olikaan, nappasin päälle kun kaipasin pinkkiä äitienpäivän kuviin ja tämä löysi peräkonttikirppiksellä jo uuden kodin. Oliko ostaja joku teistä? Mies myi sen vessareissuni aikana, joten en ehtinyt nähdä kenelle meni!

Edit. Minua rohkeampi mies kysyi asiaa päiväkodista. Kortteja ei tehty kuopuksen ryhmässä, koska ne olisivat kuulemma olleet vain opettajien tekemiä, on perheen oma asia askarrella.

Eilen kävelin pitkin kotikatuja neljän leikkivän pikkunaisen perässä ja koska eivät minua mihinkään kaivanneet, vaivuin täysin omiin ajatuksiini. Kuvailin kännykällä (sen valitettavasti kuvista huomaa) kukkia, joita on pamahtanut taas niin hetkessä joka puolelle. Syreenit, omenat, koristeomenat, kaikki kukat kukkivat ympärilläni ja ihastelin näitä kesäpäiviä, joista saimme nauttia. Nämä toukokuun ensimmäiset lämpöiset päivät ovat ehkä parhaita, kun koko kesä on vielä edessä. Elokuun lämpöisissä päivissä on jo sellainen kaiho ja luopuminen läsnä ja koulutkin alkavat kolkuttaa ovella.

Mitä ensimmäiset kesäpäivät oikein ovat?

… lisääntyviä lasten ääniä, kun kaikki puuhastavat pihalla
… jatkuvaa pörinää, joku on aina nikkaroimassa terassia tai leikkaamassa nurmikkoa
… lisääntynyttä pyykkimäärää, kun ulkovaatteet eivät suojaa päällä
… ekoja irtojätskejä
… ekoja torilounaita (lapset valitsevat aina mustamakkaran)
… paljaita lakattuja varpaita
… ekoja Särkänniemi-hurvitteluja
… hymyileviä ihmisiä, selkeästi onnellisempia ihmisiä
… kevätjuhlia ja luopumisen haikeutta
… grillailua ja terassikamojen esiin nostamista
… jatkuvaa rikkaruohon kitkemistä kukkapenkistä, luonto puhkeaa tosiaan täysillä kukkaan
… pihalle tarjoiltuja mehuja
… nurmikolla istuvia lapsia, jotka syövät apiloita
… jatkuvasti äidille kerättyjä pieniä kukkakimppuja
… hameen maalamista keltaiseksi voikukalla (kröhöm… :D)
… valoisia aamuja, jolloin kainaloon saa kaksi nakua, kun yöt ovat kuumia
… jännitystä kesälomamatkasta
… jatkuvaa luonnon ihastelua ja kukkien haistelua
… leppäkertun pissaa kädellä (en ollut ihan vakuuttunut tästä, mutta esikoinen oli varma että se on pissaa!)

… loputtomia keinukisoja (olin unohtanut, että ollaan naimisissa kun keinut menee samaan tahtiin, mikä flashback lapsuudesta kun sen kuulin)
… ensimmäisiä juoksulenkkejä shortseissa
… karmeaa taistelua, kun kesäpäivän lämpötila laskee 15 astetta ja sandaalit sekä hame eivät enää riitä
… haikeutta, sillä ensi keväänä lapseni nousee joka aamu eskariin. Olen rakastanut toukokuun aamuja kotiäitinä (no ainakin melkein aina)
… jonkinmoista virstanpylvästä, että koko kevään mielessä ollut HCR on juostu ja kesä voi alkaa
… sydämenpohjastaan kirkuvia pikkutyttöjä, kun ukkosenjyrinä yllättäen säikäyttää

Näihin pätkiin, joita olisi voinut jatkaa paljon pidempäänkin tiivistyi meidän kulunut viikko. Ihanat kelit, upea kukkaan puhjennut luonto! Mitä sinulle nousee mieleen ekoista kesäpäivistä? 

Ihanaa torstaita, luotetaan siihen että kesä palaa vaikka hetkeksi viileneekin!

Elämää ei voi suunnitella. Sen olen todennut jo useasti lasten kanssa eläessä. Kun lasten kanssa matkustaa, on kammona ehkä eniten vatsataudit. Minä olen kuluttanut monta käsidesiä tyhjäksi lomalla ja pelkäsin, että alamme oksentaa kun mieskin oli poissa pelistä.

Kun olimme kolme vuotta sitten Kreetalla, saimme tuliaisiksi vesirokot. Sekä esikoinen että 4kk vanha vauva sairastivat. Seuraava vuonna, kun olimme Kyproksella meillä oli kolme hirveää enterorokkoa. Viime viikolla tapasimme hotellissa 1-vuotiaan, jolla oli vesirokko ja ruotsalaiset vanhempansa kertoivat, että heillä oli viime reissussa ollut enterot. Lasten kanssa vaan monesti sairastetaan, oli loma tai ei, näinhän se menee.

Viime lauantaina puoliltapäivin saimme miehen takaisin sairaalasta. Hän oli aika uuvahtanut, mutta kohtuullisen kivuton ja olin hyvin huojentunut – leikkaus oli ohi ja paraneminen voisi alkaa. Iltapäivä sujui altaalla hänen pysyessään varjoissa ja illalla lähdimme katsomaan lasten showta vielä hotellialueella. Kesken esityksen esikoinen alkoi oksentaa katsomoon.

Oli taas vähän epätoivoinen olo. Että ehdin jo huokaista ja taas mennään. Tarttuuko tämä kaikkiin ja vietämme loppuloman näin? Valvoin yön tuijotellen hänen oloaan. Sunnuntaille varattu pyöräretki, joka oli ensiksi neljälle hengelle vaihdettiin vain minun ja esikoisen retkeksi ja lopulta peruttiin kokonaan. Sunnuntai alkoi katsomalla Latea huoneessa, minä hipsin terassin eteen ulos lukemaan kirjaa näköetäisyydelle. Olemme koko loman miettineet, mikä idea oli maaterassissa, sillä kuopus osaa avata oven ja karkailee siitä, se oli tuskaa varsinkin kun olin yksin lasten kanssa. Kävin vessassa ja neiti porhalsi vapauteen. Mutta näin sairastupana sentään toimi hyvin!

mekko ja aurinkolasit KAPPAHL/ kengät ILSE JACOBSEN

Lopulta selvisimme vähällä. Neiti voi pahoin sen sunnuntain, yksi peruuntunut pyöräretki ja siinä se. Pääsimme iltapäivällä jo mereen uimaan ja lapsi hihkui, että hänellä on kivaa. Olin hirveän onnellinen hänen puolestaan tuossa hetkessä. No, hän alkoi uimisen jälkeen taas voida pahoin, mutta miten älyttömän onnellinen hän oli siinä hetkessä. Hymyilin ja mietin, että onni on hyvin vahvasti pienissä hetkissä. Ei aina voi mennä putkeen, elämää ei voi suunnitella ja lasten kanssa sattuu ja tapahtuu, mutta tuon puolen tunnin ajan olimme kaikki todella onnellisia. Ja se on arvokasta jos mikä.

Vastoinkäymiset pistävät nöyräksi ja opettavat arvostamaan niitä hetkiä entistä enemmän. Loppujen lopuksi se, istuuko pelkäämässä tarttuvaa tautia vai heittäytyykö hetkeen ja mereen tekee päivästä aika erilaisen. Olen hyvin kiitollinen, että kaikki on mennyt näinkin hyvin. Eilen mies kävi vaihdattamassa kipsin ja leikkaushaava tutkittiin. Iso on ja iso ruuvi kädessä, mutta paranee hienosti ja arvio oli, että kipsistä pääsisi kolmessa viikossa! Wau, toivotaan näin, viikkohan on jo lusittu, eli Suomessa olisi vain kaksi kipsiviikkoa edessä. Tutkiminen jatkuu sitten Tampereella.

Pidetään kiinni hetkistä, sillä pieneen mahtuu valtava onni. Iloista torstaita kaikille!

Minä olen ehkä maailman onnettomin palaamaan reissusta kotiin. Koska koti on ollut niin pitkään eräänlainen työmaa, teen kotona koneella hommia ja kotiäitinäkin olo on eräänlaista työtä, vedän itseni heti jonkinlaiseen täpitäpi-moodiin kun astun kotiin. Reissusta palatessa se vielä korostuu, kun laukuista tupsahtaa kahden viikon pyykit, koti oli siivoamatta pitkän aikaa jo ennen reissua kiireen takia ja piha… Siis voisi luulla, että olimme kuukauden poissa! Miten paljon rikkaruohot ja nurmikko voivat kasvaa kahdessa viikossa. Toljotin suu auki viidakkoa pihassamme. Juuri ennen lomaa ostettu ja kiinnitetty uusi terassikatos oli hajonnut kovassa tuulessa ja pisti ärsyttämään heti. Paleli hirveästi ja harmaus veti otteeseensa. Postissa oli karhukirjeiitä (nykyään unohtuu ihan liian usein joku lasku!), jääkaappi oli tietenkin tyhjä ja…Teki mieli kääntyä kannoillaan ja juosta takaisin laukkuinensa. Apua! Tiedättekö fiiliksen?

No, äkkiähän se homma lähti purkaantumaan kuitenkin. Pyykit hupenivat silmissä, yksikätinen mies kykeni ajamaan nurmikon. Haettiin ruokaa kotiin ja levättiin. Juoksin postiin, kirjastoon ja makselin laskuja heti palattuamme.

Lauantaiaamuna meillä oli varattuna Viikarin vuosi-kuvaus. Käymme siis kerran kuussa kuvaamassa tyttöjä koko vuoden. Koska meillä herätään aina seiskan jälkeen, ajattelin, että ehdin pestä kuvausmekot (reissusta ostetut ja täysin jossain suklaajädessä jo) aamulla ennen kuvausta. Ja muuta pientä. Haukoin henkeä, kun heräsimme – kello oli 9.45. Ohhoh, pikkasen painoi reissu kaikkia! Rytmit ovat ihan sekaisin. Ehdimme juuri ja juuri kuviin, jonne itse ryntäsin lähes meikittä ties missä asussa. Kyllä harmitti, kun Saara sanoi, että voisi ottaa siinä ihanassa maisemassa minustakin pari asukuvaa. Suostuin räjähtäneestä lookista huolimatta, sillä tiedän Saaran ammattitaidoin, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Ihan kivojahan näistä tuli kuitenkin ja tuo tausta ja alppiruusut, voi! Ja hassun väriset kädet, kun on suoraan auringosta tullut. Ja kuka muistaa, nämä arskat ja neuletakki on nähty minulla muun muassa kuopusta odottaessa. Kunnon luottokombo niin monen vuoden ajan!

Oli ihaniakin hetkiä. Ensimmäinen 10 kilometriä oli ihanaa juosta niin raikkaassa kelissä. Ensimmäisen vuorokauden aikana meillä oli käynyt neljä lasta kylässä leikkimässä ja lapsi yhdessä naapurissa kylässä. Lapset olivat onnessaan kunnon kaurapuurosta ja kavereista. Salakuuntelin tyttöjä, kun kaverinsa kyselivät mitä te teitte siellä reissussa. Arvaatte varmasti, mitkä asiat olivat top kolmessa? Niinpä, kaikkien lasten suosikit, uinti, jätski ja limppari.

Sunnuntai toi rauhan tullessaan. Aurinko saapui ja olimme pihalla koko päivän. Sain rikkaruohoja kitkettyä. Teimme yhdessä uusiksi kasvimaan, jonne laitettiin muun muassa porkkanaa ja punajuurta kasvamaan. Voi kun ehtisivät vielä! Aloin niin sanotusti saada kiinni tästä Suomi-kesästä taas. Mietin samalla, että miehen onnettomuus toi tietyn rauhan päiväämme. Sen sijaan, että treenaisimme vuorotellen ja touhuaisimme omiamme paljon (mies ei ole ikinä paikoillaan) olimmekin paljon yhdessä ja teimme yhdessä toinen toistamme auttaen. Kun ei voi montaa asiaa tehdä, niin kiirekin vähenee. Ilmeisesti meidän perhettä pitää kolauttaa vähän, että pysytään aloillamme.

housut BY PIA’S/ tennarit ADIDAS/ neuletakki VILA/ korvikset MAANANTAIMALLI/ aurinkolasit LE SPECS

On hassua aloittaa arki juhannusviikolla, kun muut tuntuvat painuvan kesälomille. Menimme vähän liian myöhässä päikkyyn ja puuro piti järjestää erikseen, juomapulloja en tajunnut, olin epävarma kesän ryhmistä ja… Kyllä nolotti ja yritin selitellä lomamoodia. Huomenna paremmalla onnella. Mutta toisaalta on ihanaa hoitaa arkiaskareita ja päiväkotiin menoa näin kesällä, poissa ovat aamuruuhkat.

Ja tiedättekö mitä. Sen kahden viikon aikana kun olimme poissa, oli esikoisen eskari rakentunut. Siis nousta pätkähtänyt kahdessa viikossa koko rakennus. Meidän piti seurailla kesän mittaan kun se rakentuu, ihan säikähdin kun näin sen siinä. Tulipa jotenkin konkreettista siitäkin, ensimmäisen ja samalla viimeisen päikkyvuoden vikoja päiviä viedään ja kohta mennään ”kouluun” joka aamu. HUI!

Nyt on saatu muuten kaikki arvonnatkin mielestäni ajan tasalle, kun toukokuun asuäänestyksen voittajat on arvottu. Te äänestitte voittajaasuksi tämän asun ja palkintopaketti numero 1 lähti Uuville ja numero 2 Kirsikalle. Voittajat olen tavoittanut sähköpostilla, kiitos kaikille osallistuneille!

Wiuh, näin on arki lähtenyt käyntiin. Entä siellä, lomalla vai arjessa kiinni? Iloista ja aurinkoista juhannusviikkoa!

*kuvat Studio Mimi&Nöde/Saara Partanen

Olipa juhannussäät! Meillä vielä huipentui eilen juhannus siihen, että lähdimme katsastamaan uusia terassikalusteita alesta. Piti ostaa perussetti, eli pöytä ja tuoleja, mutta päädyimme hurahtamaan viimeiseen jäljellä olleeseen sohvaryhmään. Iltapäivällä kasasimme sohvat terassille ja tönötimme sitten siinä koko loppupäivän. Söimme siinä ja lasten nukkuessa menimme jopa läppäriltä katsomaan Loukussa-sarjaa pihasohvalle. Aivan ihanaa! Oli ihan etelänloma-fiilis.

Etelänlomasta puheen ollen. Täytyy sanoa, että välillä kotona on helpompaa lomailla. Tai olla. Jos jotain saisin matkaani Kreetalta, se olisi meri ja rantahiekka, mitkä toisin Suomeen. Niitä on aina hirveä ikävä. Mutta kaksi viikkoa hotellihuoneessa lasten kanssa on osaltaan vähän rankkaakin. Tavaroilla ei ole paikkaa ja aina on jollain joku hukassa. Lapset nukkuvat paljon huonommin reissussa, kuopus ei tainnut nukkua yhtään yötä heräilemättä. Vessa suihkuineen oli pienehkö ja aina märkä ja törmäilimme toisiimme ahtaassa huoneessa.

Kotona on tilaa olla, asioilla on paikkansa ja pihalla oli koko juhannuksenkin kavereita. Lisäksi kuopus, joka pisti meidät aika lujille välillä lomalla, on ollut kotona ihan eri tyyppi. Hän oli selkeästi päiväunista yms. huolimatta lomalla väsynyt, joka sitten johti siihen, että vähän joka välissä oli raivari pystyssä. Emme saaneet yhtään kertaa syötyä ilman, että hänen perässään täytyi juosta tai maanitella häntä syömään raivarin keskeltä.

Kun viime viikolla hyppäsin junaan ja naputin laskuja yms. koko matkan, mietin, että olen jotenkin enemmän lomalla kuin lomalla Kreetalla kertaakaan. Vaikka tein töitä. Sain istua paikallani ja tehdä tehokkaasti ja se tuntui jotenkin ihan luksukselta. Jouduin naputtamaan reissustakin päivittäin esimerkiksi sähköposteja ja monesti se oli tehtävä yöllä. Kun saimme kuopuksen nukkumaan klo 23, meinasivat omat yöt lyhentyä välillä vähän liikaa.

Älkää käsittäkö tätä väärin, ei ole tarkoitus valittaa ja lähtisin milloin vain uudestaan lasten kanssa lomalle. Tarkoitukseni on vain kertoa, miten reissussa huomaa asiat eri tavalla. Arvostaa ihan eri tavalla kotia ja säännöllistä rytmiä, näkee miten se vaikuttaa lapsiin. Arvostaa valtavasti kunnon yöunia ja muutenkin omaa sänkyä. Huomaa, miten tärkeää se oma tila on. Ei edes oma aika, sillä olinhan esimerkiksi lenkillä tai rannalla välillä yksin, kun lapset olivat pari tuntia kerhoissa. Vaan se oma tila, ettei törmäile toiseen ja omat jutut. On ihanaa saada asioita aikaiseksi kotona. Pestä pyykkiä ja nauttia hyvin arkisista jutuista. Lomailu pienten lasten kanssa on aika intensiivistä hommaa vai mitä olette mieltä? Sama olo tulee itselleni ihan joulusta mummilassa, viikko matkalaukkuelämää, hukassa olevia tavaroita ja liikaa ihmisiä samassa tilassa ja minä alan olla hepulissa. Olen luullut, että rakastan olla seurassa, mutta onko kuitenkin niin, että kaipaan omaa tilaa enemmän? Vai olenko muuttunut asiassa pikkulapsiarjen myötä? Olen vähän yksinäinen susi, mutta huomaan, että tykkään siitä. Puuhastella yksin. Samalla olen toki kiitollinen siitä, että saamme perheenä viettää aikaa yhdessä, mutta kahden lomaviikon jälkeen sitä kaipaa jo hetken hengähdystä.

mekko Kreetalta, kengät ostettu Kreetalta 3 vuotta sitten kenkäkauppa Migatosta Haniasta, ihan huippukauppa!

Meillä alkoi nyt sitten viimeinen päikkyviikko, jonka aikana yritän saada aika monta asiaa tehtyä, sillä sitten olen lasten kanssa kolmisin miehen ollessa töissä. Tiedän jo nyt, etten saa mitään noina päivinä tehtyä enkä haluakaan, vaan haluan mennä lasten kanssa rannalle, HopLopiin ja syödä mansikoita ennen tulevaa eskaria!

Kuka jakaa fiiliksiä? Oletko seuraeläjä vai lonely rider?

P.S. Tämä Kreetalta ostamani mekko (ainoa reissuhankinta) oli kaverin mielestä niin kiva, että pyysi tuomaan samanmoisen. Nyt minulla on siis näitä kaksi ja odottelen, että toinen niistä pääsee Jyväskylään! :)

Elafonissi on Kreetan upein ranta! Tee retki pinkille rannalle!

Näiltä teksteiltä ja kehoituksilta et voi välttyä, kun Kreetalle matkaat. Elafonissilla on käytävä, se on upea. Mutta me löysimme mielestämme paratiisin ihan muualta, jonne ehdottomasti vinkkaisin menemään.

Kun kolme vuotta sitten lomailimme Kreetalla, meillä oli mukana kolmikuinen vauva. Silloin pysähdyimme autolla Elafonissille, mutta minä olin lähinnä vauvan kanssa piilossa, kun mies ja esikoinen kävivät puljaamassa supermatalassa ja lämpöisessä merivedessä hetken. Meille jäi mieleen, että ranta on kaunis, siellä tykkäävät lapset puljata, sillä matalaa ja lämmintä vettä piisaa ja että siellä tuuli ihan kamalasti. Niin ja siitä pinkistä väristä ei ollut tietoakaan.

Päätimme siis tälläkin lomalla käyttää yhden päivän Elafonissille ajeluun, sillä ajattelimme, että lapset tykkäävät siitä matalasta ja lämpöisestä merivedestä. Vuokra-auto on ihan paras hommaan ja yksi parhaita juttuja miksi sinne kannattaa ajella ovat maisemat. Upeita vuoristomaisemia koko noin tunnin ajelu Geranista Elafonissiin. Matkalla pysähdyimme ihailemaan maisemaa ja maistelemaan ystävällisen miehen oliiviöljyä ja hunajaa. Hän otti meistä kuvia ja höpötti ummet ja lammet. Siitä sitten ostimme matkaankin öljyä, oli superhyvää ja oikeasti edullista. Kannattaa pysähdellä matkalla!

Kun pääsimme Elafonissille, kuului suomea joka puolella. Jälkikäteen huomasin, että maanantai on TUIn retkipäivä sinne. Mmmm. Olisi pitänyt tsekata etukäteen. No, sekaan mahduttiin ja aurinkotuolit tultiin rahastamaan heti. Tuuli oli kova tällakin kertaa ja koska ensimmäinen lomaviikkomme oli vielä vähän viileä (25 astetta), merivesi iholla tuulen kanssa sai oikeasti palelemaan. Lämpöisin oli, kun pötkötti matalassa lämpöisessä merivedessä tai ryntäili paikasta toiseen, kuten meidän perheemme tuntuu tekevän. Maataanko teillä paikallaan? Tytöt rakastivat leikkiä hiekassa ja tutkia simpukoita, pinkistä väristä tuolla rannalla näkyy ehkä pienen pieni häivähdys. Todella kaunis paikka on ja nyt siellä ei heinäkuussa enää palelekaan, upeudesta ei pääse mihinkään. Kävin ostamassa tuoretta appelsiinimehua ja sain todella tylyä palvelua, vessaan sai jonottaa ja suomea puhuttiin joka puolella. Turismi näkyy.

Päivä oli kuitenkin ihana ja hyvillä mielin lähdettiin iltapäivällä kotia kohti. Kuopukselle iski pissahätä vuorenrinteessä, jossa pysähdyttiin Tavernaan. Ehdin ottaa vielä pari kuvaa vuoristomaisemista ja alhaalla juoksevista lukuisista vuohista, kunnes loma muutti sekunteissa suuntaa, päivän kuvat olivat siinä ja minä lähdin pelästyksestä tärisevin käsin ajamaan kohti hotellia. Tiedätte jo tarinan.

Kaksi yötä tapahtumien jälkeen pohdittiin, otetaanko suunnaksi Rethymnon, mutta todettiin, että lapset tykkäävät rantsuelämästä enemmän. Niinpä auton nokka suunnattiin lähellä Hanian kenttää sijaitsevaa Marathin rantaa. Valitsimme paikan, koska se oli sijainniltaan suojaisa ja näytti siltä, että siellä ei tuulisi. Vähän jännäillen ajelin jyrkkiä alamäkiä sinne ja mietin, osaanko sillä pienellä vuokra-autolla ajaa takaisin, mutta hyvin meni.

Perillä meitä odotti hiljainen paratiisi ja rannalla näkyi vain paikallisia. Vesi oli kirkasta, ranta tyhjä ja kaikki todella kaunista. Yllätyimme, kun yritimme ottaa tuolit, ne olivat lukittu ja ainoastaan jahtiklubilaisille (!!). Eipä siinä mitään, sillä elettiin kesäkuun ekaa viikkoa ja hiekka ei ollut vielä polttavan kuumaa, vaan siinä pärjäsi hyvin. Nyt heinäkuun lämmöillä pitäisi varmaan vetäytyä muurin suojaan.

Oli ihanaa. Ei kuulunut kuin kreikan kieltä. Paikalliset pumppasivat ananaksemme täyteen, kun huomasivat käsipuolen miehen. Ei musiikkia, ei kaupustelijoita, vain rauha ja kaunis, todella suojaisa ranta. Ihan paratiisi mielestämme. Sielu lepäsi tuolla. Lapsi ui loputtomiin kurkkien pikkukaloja, toinen rakensi hiekkalinnaa. Kun nälkä tuli, suuntasimme rantaravintolaan, jossa näkyi nyt se turismin puute: meitä kohtaan oltiin valtavan ystävällisiä, hinnat olivat alhaiset ja annokset isoja. Vessan ei ollut jonoa. Istuimme hymyillen rantaravintolassa ja kiittelimme ideasta lähteä tänne, kauas Bamse-bileistä ja hälinästä, kauas turistimassoista (tai ei oikeastaan edes kauas).

Päivä oli yksi parhaita lomallamme, veikkaisin että olemme kaikki sitä mieltä. Ainoa hurja juttu Marathissa on se, että hävittäjäkoneet lensivät aika ajoin harjoituslentoja yllämme ja jylinä oli välillä hurja. Toisaalta näimme ainutlaatuisia lentotemppua siinä rannalla kököttäessämme. Ihan tosi lämmin suositus kyseiselle rannalle, niitä kyllä Kreetalla piisaa!

Vitsi että rakastan rantaelämää. Meri on parasta ikinä, samoin kuin hiekka varpaissa. Sellaisia onnellisia rantahetkiä ja suosituksia, käsipuolena ja ilman. Oletko matkaillut Kreetalla, mikä on suosikkirantasi? 

Näissä kuvissa paistaa taas sellainen lasten onni, että toivon välittyvän ruudun toisellekin puolen! Kerronpa teille tarinan kesäretkestä, joka jäi varmasti kaikkien mieleen.

Olipa kerran naapuri, joka innosti toisen naapurin, joka innosti kolmannet naapurit eli meidät. Mihin? No mansikanpoimintaan! Kun naapuri sai maistaa toisen naapurin poimimia mansikoita ja sitten lapseni kävi maistamassa toisen naapurin samasta paikasta poimimia oli homma taputeltu. Olipa mahtava maku! Mansikoita on meillä joka kesä pakastettu, mutta marjat haettu torilta. Kun älysin, että itsepomintapuskissa on sallittua syödäkin marjoja ainakin tällä tilalla (eli sinne voi mennä lastenkin kanssa) päätimme käydä hakemassa osan marjoista tänä vuonna itse poimien. Varasimme ajan Yrjölän marjatilalta, jossa kävimme esikoisen kanssa retkellä hänen ollessaan 5kk vanha. Siis kuusi vuotta sitten! Jonain vuonna soittelimme vadelmanpoimintaan aikaa, mutta olimme tuolloin auttamattomasti myöhässä, kaikki ajat olivat varattuja.

Nyt aikoja oli vielä hyvin ja mansikkasesonki alkoi päästä vauhtiin. Hurautimme paikalle suoraan kesäteatterista ja vaihdoimme auton ovella vaatteet. Matkalta ostin evästä lapsille, että viihtyisivät ainakin sen avulla pellossa, mutta ei he paljoa malttaneet eväitä syödä. Astiat punnittiin ja traktori vei meidät peltoon. Tässä tuli jo oppia miten mansikat kasvavat, sillä kuopus kyseli missä se metsä on, mistä marjat kerätään. Mansikkapelto oli uusi juttu! Kaikkien täytyi maksaa ennen poimintaa 5 euroa/hlö, joka hyvitettiin sitten loppulaskussa. Näin taataan joku maksu, jos ihmiset käyvätkin vaikka vain maistelemassa marjoja!

Kävimme hommiin ja täytyy sanoa, että kun mansikoita ei ollut tälle kesälle vielä paljoa syönyt, alku meni maisteluhommiin ja huokailuun siitä, miten hyvää on ja miten kaunis maisema! Marjat olivat suhteellisen pientä, joten hetki vierähti siinä, että saatiin kaksi ämpäriä täyteen. Äkkiä aika toisaalta meni ja lapset viihtyivät erittäin hyvin ja keräsivät osuutensa ja maistelivat toisen mokoman. Esikoinen oli kuin tappelussa käynyt, naama oli niin mansikassa tukkaa myöten!

Kun kaksi ämpäriä oli täynnä, suuntasimme takaisin ja maksamaan marjoja. Hinta oli 5,90 euroa kilolta, eli viiden kilon laatikolle hintaa tuli lähes saman verran kuin seuraavana päivänä ostamalleni torilaatikolle, joka maksoi 30 euroa. Mutta saipahan valita marjat, ei ollut huonoja seassa ja ennen kaikkea, oli ihan sairaan kiva yhteinen kokemus!

Punnituspaikan lähellä oli järjestetty viljapeltoon sokkelo, jonka lapset halusivat kiertää. Mainio juttu, joka oikeasti vaati miettimistä minne mennä ja niin korkea vilja, että perheen mini katosi peltoon päätään myöten. Sitten oli vielä pakko pysähtyä leikkipaikalla, niin ja kiivetä torniin katselemaan maisemia ja ihastella lampaita. Yrjölän marjatilalla on vaikka mitä aktiviteettia ja siellä järjestetään mm. kummituskierroksia, kannattaa tsekata! Suoramyymälä Puimasuulissa myydään syötävää ja juotavaa sekä mm. hilloja, marjoja ja jäätelöitä. Muistan kuuden vuoden takaa, että tilan mansikkapehmis oli järjettömän hyvää, nyt olimme niin mahat pulleina mansikoista, ettei jaksanut enää maistella pehmistä. Mutta suosittelen!

Paluumatkalla oli uupuneita neitejä, joista pienempi kertoi, että jaloista on voimat loppu ja simahti ennen iltakahdeksaa. Ei ole tapahtunut ikinä! Olipa aivan ihana kesäretki, jota voin vain lämpimästi suositella, vaikka ne marjat toriltakin saa!

Käytkö sinä poimimassa, suosittele lempparipaikkaasi! Vadelmat ovat vasta tulossa!

P.S. Tänään ehdit vielä mukaan tämän ihanan seerumin arvontaan!

Kaikki ovat olleet tällä viikolla Turussa tai Naantalissa tai Muumimaailmassa, siltä alkaa tuntua, kun Instaa selaa! Eilen kävelin Turun markkinoilla ja huomasin, että kaksi muutakin tuttua menivät siellä yhtä aikaa. Muumimaailmassa näin tamperelaisia kasvoja. Ja ymmärrän kyllä, nuo kaksi kaupunkia ovat aika mahtavia kesäkohteita!

Me päädyimme Turkuun ja sieltä Naantalin Muumimaailmaan vähän sattumalta. Suunnitelmia ei ollut ja aamulla mietimme mitä tehdä, pohdimme jaksaako mennä Muumimaailmaan, kun olemme olleet siellä pari kertaa aiemmin. No, edellinen kerta oli 3 vuotta sitten, kun kuopus oli vauva ja kun ehdotimme ääneen ajatusta, hän oli aika liekeissä, samoin kuin 6-vuotias siskonsa. Sanoisinkin, että nyt oli ihan paras kombo iällisesti tytöillä nauttia tuosta reissusta!

Miksi Muumimaailma on sellainen hitti? No, Muumit ovat tietenkin mahtavan suosittuja (ihania aasialaisrouvia käveli vastaan muumimörkö maalattuna poskeen!) ja onhan se aikuisestakin kiehtovaa, kun sadut heräävät eloon. Että oikea Muumitalo! Ja miten hieno se onkaan! Tämän kesän uutuutena lasten rannekkeisiin oli laitettu taikatarra ja kun sitä näytti simpukoille Muumitalon tai tämän kesän uutuuden Niiskun talon seinässä, alkoi tapahtua asioita. Oli muuten hieman hitti tuo juttu!

Minunkin on aivan pakko halia pehmeitä muumihahmoja. Oma suosikkini oli Haisuli, joka varasteli lapsilta lippiksiä ja sai kaikki mukaansa. Muistelin sitten siinä ääneen, että kun esikoinen oli 1-vuotias ja olin Muumimaailmassa ensi kertaa, hän uskasi vain hieman vetää hahmoja hännästä. Arvaatteko mitä lapseni suuntasivat tekemään seuraavaksi…? Hah. Alkuinnostus oli kyllä maailman yllättävin reaktio, sillä kun Nuuskamuikkunen käveli ensimmäisenä vastaan elävänä, 3-vuotias kääntyi kannoillaan ja juoksi niin kovaa, etten ehtinyt reagoida muuta kuin hämmästyksellä. Mikä sille tuli? Ilmeisesti oli aluksi hieman hurjaa, että sadut todellakin elävät siinä vieressä, mutta jännitys laukesi aika pian.

Myös Satupolku on vertaansa vailla. Siellä kuljetaan metsän keskellä noidan mökille, jossa lausuttiin taikoja ja tytöt juttelivat noidan lapsenlapselle Aliisalle. He keittivät räkäsoppaa ja tytöt jakoivat suuren salaisuuden siinä höpöttäessään, sillä noidalla on taikavoimia, mutta meidän tytöillä onkin yksisarvisprinsessavoimat! Aliisa lupasi säilyttää salaisuuden!

Satupolulla pääsee myös kurkkaamaan niin hattivatteja kuin mörköä ja nämä piti pienemmän hoitaa isin sylistä. Yksinäisillä vuorilla kiivetessään tytär hoki ”me selvittiin mörön luolasta, se on ihan kiva vaikka näyttää hurjalta!”. Jännitys oli ollut todellista.

Niiskun talo aiheutti ihan hervottoman innostuksen… Miehessä. Siellä oli kasa hiekkaa ja kun teki hiekkaan erilaisia muotoja, yltä piirtyi erilaisia korkeuskäyriä hiekkaan. Miehen mielestä tuo tekniikka oli niin hieno, että hän oli ihan oikeasti liekeissä hommasta. Siellä saattoi myös uutena ohjelmana katsoa nukketeatteria.

Lasten suosikki oli mielestäni vähän yllättävä, sillä he viihtyivät loputtomiin, lähes tunnin piirtämässä Sosulin kanssa! Sosulin heille tekemät kortit olivat suuri aarre ja niitä kannettiin ylpeydellä kotiin. Minä pötkötin osan ajasta Huilipuistossa, jossa on riippumattoja ja fatboy-säkkituoleja. Siinä möllötin ajatuksissani ja kuuntelin hiljaa kaiuttimista tulevaa ”Kuka lohduttaisi Nyytiä”-satua ja mietin, että osaan jo ulkoa. En lapsena koskaan syttynyt sille, se oli mielestäni liian kumma, mutta nyt meillä on hyllyssä miehen lapsuudesta säilynyt Nyyti-kirja. Olen lukenut sitä satua lapsille usein, oppinut sen ulkoa ja vasta ymmärtänyt koko tarinan. Muumit eivät siis todellakaan ole vain lapsille!

Muumimaailma on ihana ja erityisesti lapset nauttivat tauotta. Aikuisen näkökulmasta superkuumaksi vetävä Muumitalo, ruuhka ja jonotus sekä ruokailu ovat vähän tuskaista hommaa. Lapset eivät jaksa jonottaa ruokaa ja heinäkuun aurinkopäivänä joka ravintolaan oli aika ruuhkaa. Pointsit kyllä hyvälle salaatille, jotka söimme miehen kanssa, mutta jono oli hurjan hitaasti liikkuva ja kuumuus sisätiloissa tuskainen. Homma oli helpompaa sateessa ja tuulessa vuonna 2014, mutta toisaalta maailma on niin paljon pihalle rakennettu, että kyllä siellä kivempaa aurinkoisella kelillä on. Päivää kannattaa ehkä vähän suunnitella ja aloittaa esimerkiksi teatteri Emman esityksestä, eikä kävellä ruuhkassa edes takaisin, kuten me teimme.

Lasten toteamus lähes kuuden tunnin muumeilun jälkeen oli, että ”oli aivan ihana aurinkopäivä Muumimaailmassa” ja kuopuskin sai nyt ensikosketuksensa paikkaan. Suosittelen lämpimästi muumifaneille, mutta varaa aikaa ja ehkä omat eväät kylmälaukkuun olisi fiksuin teko näin keskikesällä!

Mitä mieltä sinä olet Muumimaailmasta?

Kun lomailimme Kreetalla kesäkuussa, sain Instagrammiini yhden sanan yksityisviestin videopätkästäni, jossa olimme altaalla ja Bamsen paraati meni ohi. Tuossa viestissä luki: painajainen. Mietiskelin siinä turkoosin veden äärellä helteessä nauttiessani ja lasten kikattaessa vedessä, että omat painajaiseni ovat onneksi vielä pahempia. Toki ymmärrän asian esimerkiksi lapsettomien näkökulmasta, sillä kun itse heiluin siellä Bamse-puvun sisällä lapsettomana, mietin, kuka tulee tällaisiin hotelleihin lomalle ja kuka laittaa lapsensa kerhoon pariksi tunniksi lomalla? Ja kyllähän mekin valitsimme nyt kaksin Kroatiasta hotellin, joka oli saarella, pienessä kaupungissa, vailla mitään opaspalveluita tai kerhoja tai baareja ja hotlassa oli paikan ainoa uima-allas (kertoo jotain koosta). Miksi ihmeessä sitten olen valinnut nyt neljänä kesänä peräkkäin Tui Family Life-hotellin, siis koko sen ajan, kun olemme matkanneet kaksilapsisena perheenä? Yhden lapsen kanssa emme todellakaan niitä valinneet.

Ensimmäinen kerta Tui Family Lifessa kesällä 2016 oli samasta hotellista, kuin tänä keväänä, eli Caldera Beachista. Meillä ei ollut all inclusivea, sillä vauvalla oli tissieväät ja 3-vuotias ei niin paljoa syönyt. Testasimme hotellin ravintolan kerran ja se oli meluinen, kuuma ja ruoka huonoa. Olimme siis pääasiassa retkillä ja ravintoloissa, mutta nautimme välillä hotellin upeista altaista ja tykkäsin myös käydä välillä jumpassa. Pari kertaa esikoinen kävi Bamse-kerhossa ja tykkäsi hulluna suklaabileistä, me söimme hotellin paremmassa ravintolassa vauvan nukkuessa vieressä. Toimiva konsepti. Family Lifessa huoneet ovat myös usein kaksioita, eli niissä saa vähän lisätilaa.

Kun katselimme seuraavana vuonna Kyproksen Tui Family Lifeja, totesimme, että niistä ei saa irti all inclusivea. Otimme sen ja sovimme, että välillä syömme muualla siitä huolimatta. Se käykin helposti, kun olet päivän autoilemassa, lounas jää väliin (niillä lunch bokseilla, joissa on omenaa ja kakkua ei mielestäni paljoa tee, ehkä rantsupäivänä jotain). Ihastuimme Tui Family Life Nausicaan ruokaan täysin. Kuulinkin entiseltä kollegalta jälkikäteen, että se on parhaita hotelleja ruoan puolesta. Oli valtavasti mahtavia salaatteja, chiansiemeniä, oli ystävällinen palvelu ja kiva ulkotila, joka ei ollut hälyinen. Kerhot olivat mahtavia ja suoraan hotellilta lähti hyväkuntoinen rantatie, josta pääsi juoksemaan pitkääkin lenkkiä vailla pelkoa autoista tai koirista (näitä välillä jännitin Kreetalla juostessani, sillä mistäs vieraista irtokoirista aina tietää, ei onneksi ollut ongelmaa. Thaimaan asumisen peruja, että pelkään niitä, Thaikuissa sai välillä pelätä oikeasti ja vesikauhurokotuksen kaveri sai).

Nausicaassa pääsi uimaan suoraan syvään mereen ja triathlonia treenannut mies nautti. Omaa rantaa taas tällä hotellilla ei ole, ranta on vieressä, mutta sitten yleinen ranta ja tuolit maksullisia. Tässä taas Kreetan ranta oli parempi, kun rantatuolit olivat ilmaisia ja ranta hotellin oma. Siellä sai olla vähän yksikseen. Nausicaan altaat olivat myös kohtuullisen ahtaat ja syvät, eli sellaista matalaa lutauspäätä lapsille ei ollut ollenkaan. Erikseen oli pienen pieni lastenallas, mutta siinä ei oikein pystynyt uimaan.

Viime kesänä olimme Aeneas-hotellissa Kyproksen Nissi Beachilla ja se oli kyllä hotellina upein. Allasaluetta oli loputtomiin, samoin kuin matalaa päätä lapsille. Oli oma vesipuistokin hotellilla! Kerhotilat olivat upeita ja lisäksi hotlassa oli quiet pool, jonne menimme aina, kun lapset nukkuivat päiväunia kärryissä. Ruoka oli mielettömän hyvää ja jumppaohjaajat parhaita. Tien toisella puolen avautui yksi Euroopan upeimpia rantoja, Nissi Beach. No, sen tietää kun on niin upea, on myös suosittu. Eli Kreetalla saat olla hyvinkin rauhassa rannalla, Nissi Beachilla sai seuraa. Myös tästä hotellista oli helppo lähteä lenkille, rantakatua riitti. Ainoa iso miinus hotellissa oli, että sitä myytiin paljon brittiläisille ja siellä oli suunnilleen joka toinen ilta häät, jotka jytkyivät bileitänsä ainakin puolille öin. Meinasi mennä hermot siihen meteliin lapsia nukuttaessa. Ilman tuota hotelli olisi ollut täydellinen. Ja sijainti, niin unohdin sanoa! Meistä ei ole menemään mihinkään resortiin, josta on 20 kilometriä keskustaan. Olemme valinneet kaikki Tui Lifet myös sillä perusteella, että niistä on kävelymatka ihmisten ilmoille. Aeneaksesta on 2 kilometriä Agia Napaan, josta löytyy sitten jo ihan kaikkea.

Tänä kesänä olimme takaisin Kreetalla ja valitettavasti en muistanut väärin, ruoka siellä on huonoa ja todella kaukana Kyproksen tasosta. Oli tuskaista syödä sitä kaksi viikkoa ja lähdimmekin sitten useamman kerran ravintoloihin. Hotelli oli myös ilmeisesti huonommassa siivoustolassa kuin muut (tai mistäs sitä tietää mistä johtuu), meidänkin lapsi sai ekaa kertaa vatsataudin ja kuulin monen muunkin oksentelevan. Tätä ongelmaa ei ole ollut aiemmin. En lähtisi enää tuohon hotelliin all inclusivena, olkoonkin, että kerhot olivat loistavia, ranta hyvä ja jumppia oli vihdoin niin aamuin kuin iltapäivisin. Eli kun mies oli nukutettuna leikkauksessa, lapset menivät hetkeksi aamukerhoon ja minä pääsin jumppaan rannalle! Hotelli toimi äärimmäisen hyvin tällaisessa erikoistilanteessa. Olimme ottaneet ensimmäistä kertaa maaterassin, joka toimi kun isoin makasi huonovointisena sisällä ja itse terassin edessä, mutta muuten ei ollut ehkä hyvä idea, sillä pienin meinasi jatkuvasti karata.

Niin, siihen alkuperäiseen kysymykseen, miksi olemme valinneet näin. Kun on kaksi viikkoa nelihenkisenä perheenä tahtoikäisten lasten kanssa reissussa, se välillä pari tuntia kestävä kerho antaa hieman löysää ja samalla aikaa jutella kaksin miehen kanssa. 6-vuotias on jo aika helppo matkakaveri, mutta kaipasi puolestaan kavereita, joita löytyi kerhosta. Ruokaa saa ottaa usein ja vähän – 6-vuotias on myös siinä iässä, että tuntuu syövän koko ajan vähän kerrallaan. Siksi isot ravintola-annokset ovat kurjia, niistä menee paljon hukkaan eikä niitä voi olla koko ajan tilailemassa. On isot leikkipaikat, on minigolfia, jalkapalloa, mitä nyt keksikään. Ja toisaalta, helpolla pääsee poiskin.

Ohjatut jumpat ovat hyviä, koska ne ovat samoja Les Millssejä kuin Suomessa. Voit siis luottaa, että tiedät mitä saat. Iltabileet ovat aikuisillekin oikeasti viihdyttäviä, kyllä minä mielelläni kuuntelin Disney-kimaraa ja fiilistelin Leijonakuningasta!

Jokaisessa hotellissa on ollut hyvät ja huonot puolensa, mutta lähtisin kyllä vielä uudelleen Kyproksen hotelleihin, niin isossa osassa ruoka on kuitenkin lomalla. Kreetan hälyistä ja superkuumaa ravintolaa sekä keskinkertaista ruokaa en enää varmasti valitsisi.

Helppoa perhelomaa, sitä nämä tarjoavat, mutta samalla myös aikamoista älämölöä välillä. Onneksi Kreetallakin sitä pystyi pakenemaan rannalle! Toinen vaihtoehto sille, ettei tarvitse aina syödä ravintolassa on toki huoneistohotelli, nytkin Kroatiassa paistelimme aamulla munakkaat itse.

Tässäpä muutama peruste, miksi me olemme kokeneet Tui Familyt hyviksi. Mitä olemme tutkineet, niin nämä kolme hotellia ovat olleet ehkä parhaiten sijoitettuja. Jos siis mietit mennäkö Family Life-hotelliin, toivottavasti näistä vertailuista oli sinulle apua!

Oletko itse lomaillut tällaisissa perhehotelleissa? Ovatko ne joo vai ei?

Parissa päivässä ollaan taas menty sinne sun tänne ja samalla ei minnekään, kun on oltu kotona ja saatu luoksemme veli perheineen pariksi päiväksi. Julkaisin sunnuntaina postauksen kesäkavereista ja tuntuu, että jo sata asiaa tapahtui sen jälkeen. Mutta kerron teille pari juttuja, joita olen tehnyt viimeisten päivien aikana ja joita suosittelen lämpimästi! Ja pari tylsempää, jotka on vain pakko tehdä.

• Jälleen yksi Särkkä-reissu heitetty. Sain kunnian viedä tädin pienen ensi kertaa huvipuistolaitteeseen, nimittäin legendaariseen heppakaruselliin. Särkkä on aina yhtä ihana, vaikka heinäkuussa jonot ovat kyllä ihan eri luokkaa kuin kesä- tai elokuussa. Sieltä saa muuten lakupehmistä, joka on parasta mitä olen ikinä maistanut (en tykkää jätskistä yleensä, mutta tämä!)
• Kävimme myös katujuna-ajelulla, jossa saa kivan läpileikkauksen Tampereen ytimestä ja voi jäädä jollain pysäkillä pois ja jatkaa taas seuraavalla kiekalla matkaa. Juna kiertää Särkän, Tampereen torit, Torni-hotellin yms. Hinta on aikuisilta 7 euroa, lapsilta 5 euroa, ei kovin paha. Olin ylpeä, kun tädin pieni nukahti ajelulla syliin. On ihanaa ottaa tämä tädin rooli, kun ei tarvitse esimerkiksi hoitaa yövalvomisia. Ymmärrän isovanhempia!
• Laukontorilla syöty niin vohvelia kuin Ilopillerin salaattia. Suosittelen, Laukontorilla on hurjan ihanat ruoat!
• Kuuman brunssi testattu. Se on aivan erilainen kuin vuosi sitten (jos satut lukemaan viime kesän kirjoitukseni blogista), mutta todella hyvä. Paahdettu selleri ja kebab-kastike, suolainen pannari, muikut, lohi, salaatit… Kaikki todella hyvää ja vähän erilaista! Ja jälkkärinä chia-vanukasta, tykkään!
• Marjoja ahmittu. En nyt oikein ymmärrä miten olen aiempina vuosina niin määrätietoisesti kerännyt pihamme vatut pakkaseen. Nyt tungen kaikki suuhun tai puuroon, ei niitä malta pakastaa!
• Rannalla käyty. Olikin sitten kylmä, mutta lapset uivat ja tädin pieni innostui selkeästi vedestä! Montako kertaa olen jo maininnut tuon pienen tytön?
• Viime yönä perhe jaettu kahtia. Isä ja tytär menivät telttaan ihan kotipihalle ja me kuopuksen kanssa parisänkyyn. Teltassa tuntuivat nukkuvan paremmin, meillä vähän ilta sisällä venähti. Mutta tytöt olivat molemmat innoissaan saadessaan huomiota ja 6-vuotias ei kaivannut sen ihmeempää telttailua. Se oli hänelle luvattu, mutta jäi miehen loman aikana toteuttamatta, pihatelttailu onnistuu työviikollakin. Suosittelen! Tai no, en minä siellä teltassa nukkunut, mutta tuntuivat olevan tyytyväisiä.

Sitten niitä perusarkeen kuuluvia juttuja:

• Parin päivän aikana jolkotettu 17 kilometriä ja pyöräilty kovaa 8 kilometriä. Kun ensin lomailee aika vähillä urheiluilla ja sitten rykäisee, tuntuu kroppa olevan vähän ihmeissään. No, tästä se isompi urheilumäärä taas lähtee! Ja ehkä syyskuun puolimaratoni?
• Pyykkiä pesty 5 koneellista päivän aikana. Kun oli paljon yövieraita, tuli paljon lakanapyykkiä ja kaikki pyyhkeetkin uusin. Mutta kuulkaa, lakanat kuivuvat tällä kelillä ulkona tunnissa! Näin viime yönä unta (joo, hurjat unet), että pesin onnessani vielä täkit ja tyynyt. Ehkä sekin pitäisi taas tehdä! Pienet on ilot!
• Marjoja täytyisi pakastaa lisää. Laitoimme 20kg mansikkaa ja yksi rasia jo syöty, veikkaan, ettei tuo määrä riitä puoleenkaan talveen.
• Olen matkakuvia plärätessä ja viikko Kroatian jälkeen kärsinyt matkakuumeesta. Mmmm. Sitten olen miettinyt, että ihmisen täytyy ammentaa arjestaan ja keskittyä siihen. Miten aina veri vetää reissuun ja sitä jaksaa paremmin, kun vaikka kuukausienkin päässä on reissu odottamassa? Seuraavasta ei tietoa, mutta yritän nyt ammentaa siitä arjesta.
• Olen alkanut valmistella puhetta pikkuveljeni häihin. Hänen, joka oli itse naimisiin mennessäni 14-vuotias. Sama kirkko ja juhlapaikka kuin meillä 14 vuotta sitten, pelkästään sen kirkon ajattelu saa itkemään. Puheen aloittaminen on saanut itkemään. Toivon, että tässä käy niin kuin toisen veljen häissä pitämässäni puheessa – luin sen kotona itsekseni niin monta kertaa parkuen, että kyyneleet olivat jotenkin jo ehtyneet ja selvisin hääpäivänä esiintymisestä vain hieman nieleskellen!
• Miehen käsi. Mietin häntä eilen juostessani koko ajan ja kaipasin kovasti yhteisiä lenkkejämme. Kädessä on vielä kova työ, jotta se esim. jonain päivänä vielä suoristuu ja täryytys on saanut sen vielä särkemään, vaikka leikkauksesta tulee kohta 7 viikkoa. Voi että, toivottavasti päästään pian lenkille yhdessä!
• Tajusin veljeni puheiden myötä, että ensi viikolla on elokuu. Tuli vähän puskista. Joten jonottelin sinnikkäästi kasvatus- ja opetuspalveluihin selvittääkseni, olenko ilmoittanut, että kuopus on 10 päivän sijaan jatkossa 15 päivää päiväkodissa. Sehän alkaa ihan juuri! Ja asia oli kunnossa, turhaan hätäilin.
• Olen kilpailuttanut puhelinliittymääni. Olen maksanut ihan tyhmästä liittymästä ylihintaa vuoden ja ihmetellyt, kun ulkomaan paketti loppuu heti. Äh! Nyt saa kyllä DNA jäädä!
• Olen tilannut Wilkakselta ekat leggarit ja pitkähihaiset lapsille syksyä ajattelen. Viimeistä lastenvaatekokoa 134/140cm viedään esikoisella. APUA!

Ja ne jännemmät parin päivän tapahtumat:

• Esikoiselle ostettu koulureppu. Oi voi. Lupasin hänelle pari päivää kaksin elokuussa, kun pienemmällä alkaa jo päiväkoti. Saa valita mitä tehdään. Kuulemma Särkkään ja vain hurjiin laitteisiin ainakin! Ei enää ikinä possujunaa! :D
• Kuopus kokenut kovaa mustasukkaisuutta. Jotenkin ajattelin, ettei lapsi joka on aina tottunut jakamaan olisi niin mustasukkainen kuin esikoinen, mutta apua. Hän itki lohduttomasti, ettei äiti saa pitää serkkuvauvaa koko ajan sylissä ja selitti vieraiden lähdettyä, että oli pakko olla mustasukkainen, jotta saisi äidin ja isän kanssa omaa elämää. Halusi kuulemma olla vauva. Vielä viime viikolla suuttui, jos vauvattelin. <3
• On saanut olla ilman sukkia! Sandaaleissa! Minulla on edelleen näitä sekä Kreetan että Kroatian asukuvia ties kuinka. Suomessakin on yhdet otettu mm. juhannuksena, eli kuukausi (!!) sitten, mutta juurikaan ei ole Tampereella kuvattu koko kesänä. Pelkään että osa kuvista jää koneen uumeniin, eihän näitä kehtaa enää syyskuussa käyttää. Mutta nyt on helleeeeeee!

toppi VILA/ shortsit CUBUS/ kengät ja hattu H&M/ arskat LE SPECS/ korvikset LINDEX

Ajattelin aloittaa tänään aamun jumpalla ja lapsiparkilla, mutta katsottuani että tämä olisi ainoa helleviikko ja lasten vikoja lomaviikkoja, päätin antaa olla. Juoksen sitten taas illalla, kun aurinko laskee, se on parasta! Nyt saa yrittäjyyshommatkin odottaa sen hetken, kun lapset ovat kotosalla, nyt nautitaan lämmöstä, yhdessäolosta ja marjoista. Uskaltaisikohan sitä uimaan, olen käynyt kerran järvessä ja senkin saunasta tänä kesänä.

Oliko tuttuja juttuja? Miten sinä meinaat käyttää tämän viikon hellepäivät, mitä suosittelisit?

Tänään se sitten tapahtuu – Jaakko tulee ja heittää kylmän kiven veteen. Olen odotellut, milloin järvivesi olisi sen lämpöistä, että siinä olisi helppo uida ja rannalla voisi sen jälkeen istuskella jäätymättä. Eilen se päivä vihdoin koitti! Kesän ensimmäinen rantapäivä! Voi onnea ja iloa ja riemua.

Neljä tuntia hurahti kuin siivillä, joista kaksi mieskin oli osallisena huolimatta siitä, ettei lomalla ole. Tuli töistä suoraan rantsuun, heitti uimahousut jalkaan, käveli vuokraamaan suppilaudan ja sanoi ottavansa molemmat tytöt mukaan (olin kai, siis kai, sadatellut hänelle jotain tappelun määrää). Ihmettelin, että molemmat yhtä aikaa, eihän se nyt onnistu, mutta sinne menivät. Edelleen ajattelin, että vähän kokeilevat ja mietiskelin puoli tuntia myöhemmin, pitäisikö huolestua, kun heitä ei näkynyt. Totesin, että ihmismäärä oli niin suuri järven joka kolkassa, että ehkä joku huomaisi, jos heillä olisi joku ongelmana. Tunnin päästä seurue lipui rantaan. Lasten hattu oli vaihtunut isän päähän, sillä esikoinen oli pomppinut uimaan suppilaudalta (!!), olivat löytäneet rantapallon matkalta samoin kuin poimineet lumpeenkukan ja elohiiremme istunut kiltisti kyydissä tunnin. En ymmärrä, ihme porukka. Välillä tuntuu, että olen hermoheikkouteni ja pelkojeni kanssa ihan eri planeetalta kuin muu perheeni! Kuopus oli hyvin ylpeä ensimmäisestä suppailureissustaan!

Kaukajärven vesi Tampereella on superkirkasta, siitä voi helposti bongailla kaloja. Kuulemma pari ahventakin matkalla näkyi ja ihan rannassakin voi pikkukaloja nähdä. Riihiniemen rannalla on kioskit, pukkarit, liukumäki, leikkipuisto ja iso läjä suppilautoja vuokrattavana, joten voin sitä lämmöllä suositella. Ja vuokra on 8 euroa tunnissa, ei paha! Mietiskelin, miten ihmeessä voivat saada vastinetta rahoilleen, kun yksi lauta maksaa satoja euroja ja tällaisenä viileämpänä kesänä laudat ovat varmasti olleet paljon käyttämättä. Mutta ainakin neljä kesää laudat ovat olleet siellä vuokralla samaan hintaan, joten ehkä homma kannattaa.

Iloinen melske rannalla, hiekka varpaissa, aurinkorasvan tuoksu, hiekkaleikit ja hyvät eväät, niistä on kesä tehty. Rakastan eväitä ja ilman niitä ei ole kunnon rantapäivää. Eilen meillä oli matkassa muun muassa mansikoita, porkkanalettuja ja karjalanpiirakoita. Niin ja niitä pakatessani kylmälaukkuun löysin sieltä viime kesän jonkun homeisen ruoantähteen. Argh, onpa ollut hyvä siivous vikalla rantakerralla, tänä kesänä se sitten paremmin.

Tänään lienee pakko toteuttaa vielä samaa settiä, sillä ensi viikolla helteet näyttävät loppuvan. Mutta voi riemua, että saatiin niitä hetkeksi!

Kuka muu on onnessaan rannalla? Tänään menossa? Aurinkoista torstaipäivää!

Apua, tässähän tulee hätä paukuttaa kesän hellevaatekuvat ulos, kun keli muuttui yks kaks ihan syksyiseksi! Tai no, onko se niin justiinsa jos ei aina ole ihan kelin mukainen asu. Näitä reissukuvia nimittäin piisaa edelleen!

Ajattelin raapaista taas ikuisuusaihettani, nimittäin yövalvomista. Olen nykyään pääasiassa siitä hiljaa, koska olen kuullut ne vinkit aika monesti, olen pilkuntarkasti noudattanut päivärytmiä esikoisen kanssa, koska se kuulemma auttaa yöuniin, kun on tarkat rytmit. Olen lähinnä stressannut itseni järjiltä sillä, että päiväunet aikanaan venyivät ja kuitenkaan mikään ei auttanut öihin. Olen käynyt erilaisissa uniryhmissä, itkenyt neuvolassa öitä, saanut neuvolantädiltä kommentin, että taidan liioitella, luullut sekoavani unenpuutteeseen, käynyt lääkärissä useasti viisi vuotta sitten, kun oma unettomuus lähti aivan käsistä, saanut unilääkkeitä jotka vain pahensivat asiaa. Niin no, yöt ovat olleet pääasiassa kauhua minulle viimeisten vuosien ajan ja väsymys välillä niin kova, ettei elämässä näe olevan mitään hyvää. Se synkistää ihmisen mielen, vuosien valvominen.

Mutisin asiasta taas Instassa viikonloppuna, kun mies oli veljeni polttareissa ja yöt minun vastuulla. Silloin taas tajusin, kuinka pahasti olisin romahtanut, jos mies ei jaksaisi pomppia öisin ja saisi heti itse unenpäästä taas kiinni. Se on oma pahin kompastuskivi, jäädä stressaamaan milloin huuto tulee taas ja näin menettää sitten kyky nukahtaa uudelleen. Sain teiltä Instassa todella paljon viestejä ja tukea. Tiedättekö, en usein kaipaa mitään vinkkejä siihen, miten tilanteen voisi muuttaa (koska aika montaa juttua on kokeiltu), vaan tukea. Erityisesti sellaisilta, jotka ovat kokeneet vuosien rajun valvomisen. Ihan pahimpia ovat kommentit, joissa sanotaan, etten jaksaisi. Kyllä, lapsettomilta ihmisiltä on tullut kommentteja siitä, etteivät jaksaisi jatkuvaa valvomista. Se tuntuu ihan hirveältä siinä hetkellä, kun itsestäänkin tuntuu, ettei jaksa enää yhtään repaleista yötä, mutta onko vaihtoehtoja? Pakkohan vanhempien on jaksaa ja luojalle kiitos, että meitä on kaksi, joista toinen selkeästi parempi tässä yövalvomisessa. Sekään, että joku kommentoi, että valvominen on vain hyväksyttävä, ei auta tippaakaan. Kyllä, olen tavallaan hyväksynyt sen, että meillä ei ole ehjiä öitä, mutta siihen, että menen useasti 3-4 h unilla ja pinna on valvomisesta ihan sairaan lyhyt se ei auta. Ei siihen, että olen oikeasti menettänyt kavereita valvomisen takia, sillä olen pahimpina aikoina ollut ihan hirveä tyyppi. Kun mieli on musta, olen saattanut tokaista mitä sattuu, alkaa itkeä ihan mistä vaan. Väsymys on vaikuttanut niin rajusti elämääni viime vuosina, että sen kommentoiminen, että se nyt täytyy vaan hyväksyä satuttaa.

Pikakelauksella teille, jotka ette ole lukeneet aiempia postauksiani. Esikoinen valvoi yöt 2,5-vuotiaaksi asti, jolloin tapahtui jotain. Eräänä aamuna heräsimme ja katsoimme miehen kanssa toisiamme kysyen ”kävitkö yöllä siellä?” ”EN! Kävitkö sinä?” ”EN! Nukkuiko se koko yön? Onko kaikki hyvin?”. Ja näin esikoinen alkoi nukkua paremmin lähestyessään kolmatta ikävuotta, ollen kuitenkin aamuvirkku ja aina kuudelta pystyssä. Olin kiitollinen, mutta ei mennyt montaa kuukautta, kun kuopus halusi syntyä ennenaikaisesti ja alkoi yövalvominen mm. kortisonipiikkien myötä. Kun kuopus syntyi, esikoinen protestoi elämänmuutosta lakkaamalla nukkumasta. Ja niin edespäin.

Ja niihin vinkkeihin, mitä saan monesti. Korvatulpat, check. Olen nukkunut korvatulpat päässä vuodesta 2002 joka ikinen yö. Jos unohdan ne joskus reissusta, olen työntänyt korviini jopa talouspaperia. Minulla on myös nykyään aina kaksi tyynyä ja olen opetellut nukkumaan niiden välissä, tyyny blokkaa ääniä hyvin. Olemme viime vuodet myös nukkuneet hyvin usein kuka missäkin, saan usein vinkkejä vaihtaa kerrosta. Välillä herään esikoisen huutoon korvatulpat päässä kahden kerroksen välimatkalla. Hän huutaa kuin syötävä unissaan, se on oikeasti niin hirveä huuto, että meinaa pissat tulla housuun. Tosin, kun olen ollut mummoni luona yötä ja kuulin tulppien läpi askelia kerrostalossa, pomppasin ylös miettien kumpi nyt heräsi. Kunnes tajusin, etteivät he ole täällä. Samoin kävi ollessani yksin hotellissa, joku juoksi yöllä käytävällä ja minä pomppasin, että kuulostaa 3-vuotiaan teputukselta. Alitajuntani on niin täynnä herätyksiä ja valvomista, että herään vaikkei lapsia olisi lähimaillakaan.

Esikoinen nukkui pari vuotta aika hyvin. Kunnes viime talvena (ehkä, en edes muista), alkoi joka öinen karjunta. Hän siis huutaa unissaan ihan järkyttävän kovaa, yleensä juuri niihin aikoihin kun me yritämme mennä nukkumaan. Mikä lie painajainen menossa, sillä häntä ei meinaa saada hereille unesta. Vaikka juttelisi, juottaisi vettä yms. Sitten kun uni jatkuu, karjunta jatkuu. Talven ajan tämä rajoittui tähän. Suunnilleen toukokuussa alkoi karjunnan lisäksi kävely. Ilmeisesti unissakävely. Joka on oikeasti aika pelottavaa ja aiheuttaa sen, että lapsi sitten monesti herää niin totaalisesti, että saattaa haahuta kahdelta yöllä valittamassa, ettei saa enää unta. Ehkä periytyvää, sillä mies käveli unissaan vielä 20+ iässä ja heräsin joskus opiskeluaikoina öisin, kun hän puuhasi ihan omiaan unissaan. Olemme miettineet kaikkea mistä nämä kauhukohtaukset johtuvat, onko vaan ikään liittyvää, onko eskarin jännitystä, mitä lie.

Kuopus nukkuu tällä hetkellä onneksi suhteellisen hyvin, saattaa huutaa noin kerran yössä. Hän ei puolestaan halua nukahtaa. Eilen saimme hänet unille kello 22.30 ja meni vajaa tunti, niin alkoi esikoisen karjunta. Juuri sillä hetkellä, kun olin itse vaipumassa uneen, se on itselleni pahin hetki. Jos se nukahtamishetki menee ohi, alan hyvin herkästi kukkua. Monesti oma uni alkaa vasta seuraavan päivän puolella ja lapset ovat aamuvirkkuja, harvoin yli seiskaan on lomallakaan nukuttu. Yleensä nukun itse parhaiten juuri silloin, kun lapset ovat jo vauhdissa. Olen saattanut kukkua myöhään ja odotellut omaa unta ja joudun aloittamaan päivän sitten aika kesken unien.

Tämä on sellainen asia, joka on ollut 6,5 vuotta läsnä ja josta minä olen stressannut todella paljon enemmän kuin mies. Asia, joka ei tunnu koskaan poistuvan, vaan se vain muuttaa muotoaan, kuka valvoo ja milloin. Asia, joka on aiheuttanut niin paljon riitoja minun ja miehen välille (koska molemmat ovat olleet aivan loppu), etten jaksa edes laskea. Asia, josta en oikeastaan halua enää puhua kenellekään, koska valvominen tuntuu olevan ja pysvän enkä väsyksissä jaksa niitä hyviä tarkoittavia vinkkejä.

toppi ja shortsit VILA/ hattu H&M/ korvikset LINDEX/ kengät Budapestin reissulta/ aurinkolasit RAYBAN (saatu)

Olen monesti miettinyt lapsia katsoessani, että he ovat niin upeita ja täydellisiä tyyppejä, että aina kun saa jotain todella hyvää, pitää saada jotain huonoakin. Olen todella onnellinen, että ovat terveitä, fiksuja ja sosiaalisia tyyppejä ja meidän risti on nyt sitten nämä yöt siitä hyvästä. Olisipa silti joskus kivaa lähteä vaikka mummilaan ilman stressiä siitä, ettei vaan nyt kukaan nukahda autossa, ettei tarvitse taas ”uudessa” paikassa valvoa puolta yötä nukutushommissa jaja… Olen perunut paljon menemisiä sen takia, että tiedän iltojen olevan erityistuskaa muualla kuin kotona. Ja sitten sitä ei vain jaksa ottaa vastaan.

Ajattelin avata tätä asiaa vähän isommin taas välillä, sillä asia aiheutti hyvin paljon viestittelyä Instassa ja en meinannut ehtiä vastaamaan kaikille tai kertomaan enemmän tilanteestamme. Yöt ovat kauhuja ja olen aina onnellisimmillani päivällä, kun seuraava yö ja taistot ovat vielä kaukana edessä. Arvatkaa, monestiko olen tuntenut olevani maailman huonoin ja epäonnistunein äiti, kun en saa lapsiani nukkumaan. Vaikkei se kai vain siitä johdu.

Miten teillä nukutaan?