Näin kipakasti ilmoitti taapero perjantaina kantansa kysymykseen, haluaako poniratsastukseen. Haluaa ja haluaa sitten ratsastaa yksisarvisella! Hihitystäni pidätellen lunastin siis meille kaksi sisäänpääsylippuja Kiviniityn kotieläinpuistoon (alle 90 senttiset pääsevät ilmaiseksi) ja kaksi poniratsastusta. Mietin samalla, minkäköhän tötterön pistän ponin otsaan, jos tallista ei sattumoisin yksisarvista löydy.

Kiviniityn kotieläinpuisto oli vähän koko kesän meidän mennään käymään-listallamme, mutta aina jäi, monesti myös sen takia että uimaranta kutsui. Mutta vielä ehti käymään ja loppuviikosta suuntasimme sinne kolmisin. Sisäänpääsy oli vähän noussut edellisvisiitistä, joka tapahtui reilut kaksi vuotta sitten ja oli nyt 11 euroa/hlö, eli erillistä lasten ja aikuisten hintaa ei enää ollut.

Paikka on siitä ihana, että vaikka parkkipaikka oli täynnä, porukka levittäytyy alueelle jotenkin todella kivasti ja ryysistä ei tule. Hyvin pääsi ajamaan sähköautolla, keinumaan ja pystyi syöttämään eläimiä. Vessajonoja ei ollut. Minua hellytti ajatella, että edellisvisiitillä kuopus oli noin kuusiviikkoinen ja nukkui suurimman osan reissusta, nyt hän ajoi innoissaan sähköautolla ja ratsasti naama loistaen, hyvin kelpasi sarvetonkin poni lopulta.

Kuten viimeksikin, myös nyt oli suurin hitti eläinten syöttäminen. Puput olivat helteestä väsähtäneet, mutta ystävämme marsut tulivat riemuissaan popsimaan tuoretta ruohoa. Esikoinen pyysi useampaan kertaan, voisimmeko ottaa marsun ja viisi marsua omistaneena menin sitten sanomaan, että joo. Vaadin kyllä, että sitten kun on koulussa ja tarpeeksi iso huolehtimaan marsusta, mutta olisikohan silti pitänyt kysyä miehen mielipidettä? Apua! Se pehmeä karva, kuikutus ja nappisilmät ovat vain vastuttamattomia!

Söimme eväät katetussa grillikatoksessa, jossa olikin helteellä hyvä varjo ja tutkimme viileässä metsässä peikon mökin. Siinäkin mielessä Kiviniitty on kiva, ettei se ole suuren suuri kohde jonne uuvahtaa, vaan parissa tunnissa on kohtuu hyvin jo katsellut eläimet, pomppinut pomppulinnassa ja käynyt poniratsastuksessa. Paikka on mielestäni juuri täydellinen pienille lapsille ja huomasin jo nyt 5-vuotiaassa tylsistymistä, kun pikkusisko ei meinannut irrota sähköautoista millään ja oli ihan onnessaan kaikesta.

Vain puolen tunnin ajomatkan päässä Tampereelta on tämä kiva kotieläinpiha ja suosittelen lämpimästi käymään! Kuun puoliväliin asti pääsee arkena ja siitä eteenpäin elokuun ajan viikonloppuisin.

Kuka on piipahtanut paikassa? Aurinkoista alkanutta viikkoa!

Näin se vain on, ettei kotikaupunkinsa ihania paikkoja tule kulutettua tarpeeksi. Yksi näistä ihanista paikoista on Viikinsaari, joka sijaitsee vain 20 minuutin laivamatkan päässä Laukontorilta. Liput eivät ole kalliita, laivoja menee kesäisin koko ajan ja perillä odottaa ihana kesämaailma. Sieltä saa vuokrattua sup-lautoja, melontakajakkeja ja vaikka mölkkypelejä, voi syödä ravintolassa, on kesäteatteria, lasten teatteria, leikkipuisto, lehmiä, uimaranta ja sunnuntaisin avoin saunavuoro. On luontopolku, jossa on omat rastit lapsille ja jonne pääsee rattaillakin molemmista päistä käymään. Ja silti sinne ei tule koskaan mentyä.

Osasyynsä on tietenkin keleillä. Tänä kesänä ei ole tullut jätettyä mitään tekemättä kylmän tai sateisen kelin vuoksi. Viikinsaaressa olimme viimeksi kerhoretkellä toukokuussa 2016 ja olihan se aikamoista värjöttelyä. Nyt päivä Viikinsaaren reissulle oli lyöty lukkoon miehen uintikisan vuoksi. Päivä valkeni pilvisenä ja viileänä, mutta lämpeni kyllä ihanasti iltapäivään mennessä.

Mies siis osallistui Viikinsaaren ympäriuintiin, joka on järjestetty jo 81 kertaa, aika huima historia! Koska paikalla piti olla ajoissa ilmoittautumassa, jäi meille aikaa kiertää mm. luontopolkua, joka oli todella kiva lapsen kanssa. Lapsille oli myös omat rastit, joissa kehotettiin mm. haistelemaan kukkia ja halaamaan lempipuuta.

Kannustimme miestä lähdössä ja hyvin uinti menikin, kauhoi sarjassa miehet ilman märkäpukua sijalle 8/28. Tuona sunnuntaina sauna oli varattu uimareille, mutta mahduimme hyvin pian myös saunomaan uimareiden jatkaessa matkaa. Sauna Viikinsaaressa on sekasauna ja siitä pääsee uimaan. Normimaksu on 5 euroa ja yleiset vuorot ovat sunnuntaisin. Löylyt olivat älyttömän pehmeät ja paikassa puusauna, lämmin suositus!

Myös ravintola yllätti minut täysin, salaatti ja lohikeitto oli todella hyviä. Sunnuntaisin olisi myös brunssia tarjolla. Jotenkin ajattelin saariruoan olevan kalllista ja ylihintaista, mutta yllätyimme salaatin koosta.

Poistuessamme viimeisellä laivalla illalla esikoinen harmitteli, että pitää lähteä. Tuntui hullulta, ettemme käy tuolla useammin, kun paikka on niin lähellä! Kesäteatteriesitystä esitetään vielä tämä viikko ja jos voisin, veisin kyllä äitini Viikinsaareen teatteriin ja syömään.

Ehdottomasti täytyy käydä useammin jatkossa saaressa! Mitä itse pidät Viikinsaaresta, oletko käynyt? Syyskuuhun asti jatkuu kesäkausi!

P.S. Tänään ehtii vielä osallistumaan äänestykseen ja arvontaan, klik!

Vaikka onkin vasta elokuun alkupuoli menossa, ovat omat ajatukseni vahvasti syksyssä viilenevien kelien ja pienen reppukansan vaelluksen myötä. Mennyttä kesää ajattelee kelien puolesta poikkeuksellisena ja miettii mitä kaikkea ehtikään tehdä ja tapahtua. Mitkä jutut nostaisin ehdottomasti esiin, jos pitäisi valita kesän parhaat?

1. Kypros
Toukokuussa kesä alkoi ja loppukuusta suuntasimme kahdeksi viikoksi reissuun. Tuosta reissusta on vaikeaa nostaa yhtä juttua esiin, mutta se alku ja edessä olevat kaksi viikkoa, illat parvekkeella miehen kanssa, silmissä nähtävä lasten uimataidon kehitys, juoksulenkit tyhjillä kaduilla, viimeinen ilta rannalla. Se kokonaisuus. Se oli niin mahtavaa, että varmaan pari viikkoa nieleskelin kun olimme palanneet kotiin.

2. Juoksulenkki juhannuksen aatonaattona sateessa.

Juoksimme miehen kanssa reilut 14 kilometriä, satoi vettä, eikä missään ollut ketään. Mies esitteli minulle uuden juoksureitin eikä muistanut sitä ihan täysillä – hihitellen juoksin hänen perässä jossain pusikossa. Ilma oli hapekasta ja muut ihmiset taisivat jonottaa ruuhkissa tai piiloutua sateelta. Hymyilytti kun juoksu kulki niin hyvin anemian taittuessa, oli jotenkin ihanaa olla kaksin maailmassa. Kesän paras lenkki.

3. Ex tempore-ilta Jyväskylässä

Lähdimme miehen kanssa kaksin pyörillä kohti keskustaa. Oli kesäilta, Suomipoppien jytä kuului. Olo oli kuin teinillä, kun polki kaksin kesäillassa. Istuimme laiturilla ja puhuimme pitkään ummet ja lammet. Kävimme muutamassa eri ravintolassa ja söimme konttiravintola Mortonissa. Ei pitänyt lähteä mihinkään, mutta ilta oli kesän parhaita.

4. Perheen kanssa uiminen ja saunominen, esikoisen uimataidot

Ehkä ensimmäinen Kaukajärven saunareissumme, kun esikoinen hyppi kolmosesta ja yllätti kaikki ja rintani pakahtui ylpeydestä. Oli ihanaa uida ja saunoa ja polkea helteisessä illassa pyörillä kotiin.

5. Ilta ystävän kanssa

Kuten ehkä olette huomanneet, teen aika vähän koskaan mitään ystävien kanssa ja jos teen, teen porukalla. Niin että on pariskuntia. Tyttökavereiden kanssa itsekseni en tee juuri mitään (tälle kesälle sattui polttarit!) pitkälti siitä syystä, ettei minulla kauheasti ole tyttöporukoita tai kavereita, kenen kanssa sopia leffareissua tai illanviettoa. Istuimme yhden illan ystävän kanssa keskustassa jutellen ja vaikka oli arki-ilta, ei se juttelua haitannut. Katselimme auringonlaskua ja joimme pari lasia viiniä. Olin hirveän iloinen, että tutustuin häneen ja perheeseensä leikkipuistossa.

6. Juoksu mereen Iniössä

Helle lämmitti myöhään illalla, kun menimme ex tempore saunomaan Iniön saarella. Olimme melkein koko ajan kaksin naisten puolen saunassa esikoisen kanssa, juoksimme kikattaen mereen ja nautimme täysillä kesästä. Tuon hetken haluan muistaa aina.

Huomaatte, että näissä kohokohdissa on hyvin vahvasti läsnä perhe ja vesi. Siinäpä kaksi tämän kesän parasta juttua. Valitsin tälle listalle ne ensimmäisenä mieleen nousseet jutut, vaikka monia, monia muitakin ihania juttuja teimme ja monia on vielä tulossakin, kuten reissu Linnanmäelle ja ystävän häät. Kyllä tämä kesä on ollut oikea elämäni kesä!

Koska aina hehkutetaan näitä parhaita juttuja blogeissa, mietin kiinnostaisiko teitä lista kesän pahimmista hetkistä tai tapahtumista? Jotta olisi vähän arkirealismiakin mukana, sillä ei kesä yhtä auringonpaistetta ollut. Huikatkaa jos sellainen listaus kiinnostaa, niin teen sen vaikka ensi viikolla!

Huikkaa oma top kolmosesi! Vai onko vielä tulossa joku mitä odotat hirveästi, reissu, häät tms? Iloista alkavaa viikonloppua!

Lauantaiaamuna starttasimme innokkaiden takapenkkiläisten kanssa kohti Helsinkiä. Viikonloppureissua ja Linnanmäkeä kummien kanssa oli odotettu pitkään ja hartaasti ja siitä oli puhuttu kaikille naapureillekin. Muuten, Lintsin rannekkeissa säästää muutaman euron, jos ne ostaa etukäteen Prismasta!

Ajattelin, että elokuussa lomat ovat jo ohi ja ihmiset keskittyneet johonkin muuhun kuin Linnanmäkeen, mutta ajattelin väärin. Lähes helteinen lauantai kirvoitti paikalle ihan hirveän määrän ihmisiä! Emme olleet varmoja, täyttääkö esikoinen maagista 120 cm:n rajaa, joten etukäteen katsoin, että hän pääsee ainakin Linnunradalle, sisällä vesitornissa olevaan vuoristorataan. Omassa lapsuudessani siellä meni hitaasti juna ja katseltiin aina ne samat muovieläimet, nyt siellä on yllättävänkin hieno vuoristorata. Sitä hän odotti kovasti, ”isompien” laitetta.

Linnunrataan oli koko päivän, sinne kello 20.30 asti tunnin jono. Arvioimme tämän siis kylteistä, joita pihalla on ja jotka kertovat, montako minuuttia jono suunnilleen kestää. Lapsuuden lempparilaitteiseen, eli heppoihin jonotimme puoli tuntia. Samat minuutit Hypyttimeen. Lähes joka paikkaan oli niin hirveä jono, että käännyimme ympäri, ei pieni lapsi jaksa sellaista jonoa. En muista, että olisin ikinä ollut huvipuistossa tuollaisessa ryysiksessä. Metrilakuakin mies jonotti parikymmentä minuuttia lasten hurvitellessa enonsa kanssa Rekkarallissa.

Vasta iltapäivällä kävimme infossa tsekkaamassa pituuden ja kyllä, se maaginen 120cm oli juuri täynnä! Siitähän riemu repesi. Jonot alkoivat hieman lyhentyä iltaviiden jälkeen, joten suuntasimme äkkiä muun muassa Tulirekeen ja siihen vanhaan ja aitoon puuvuoristorataan. Esikoisen jännitys oli aivan ihanaa, kun hän hermoili ekassa nousussa, kuinka korkealle laite nouseekaan. Yritin ottaa häntä kainaloon ekaan laskuun, niin sain kiljaisun ”ei saa koskea” ja sitten mentiin. Kyllä lapsuus palaa mieleen, kun haistaa puisen vuoristoradan ja sukeltaa tunneliin ties monettako kertaa. Oli todella ihanaa jakaa tämä nyt oman lapsen kanssa, kun kuopuksellekin oli seuraa ja pääsimme yhdessä matkaamaan. Esikoiselle painui ehkä parhaiten mieleen se, että vuoristorata on vanhempi kuin hänen ukkinsa. Kummitädilleen hän kertoi ajelun jälkeen ”olisin laittanut silmät kiinni mutten ehtinyt”.

Hurjapäämme jatkoi vielä Enterpriseen, jonka nimi ei ole todellakaan enää tuo, mutten muista sen suomalaista nimeä. Se on ollut Lintsillä aina, pyörii siis ympyrää ja menee aina pää ylösalaisin. Kurkin maasta pientä isänsä sylissä ja nyt kyllä ehti laittaa silmät kiinni, hurjaa kyytiä oli.

Minua alkaa aina näissä paikoissa ihan hirveästi lapsettaa. On pakko päästä hepoilla ratsastamaan, on pakko saada joku herkku ja kiljua. Pakko halata pelleä ja vähän tekisi mieli hypähdellä kävellessään. Joku ilo ja lapsekkuus paikassa tarttuu sydämeen. Kun olimme karusellin jonossa, kerroin esikoiselle, että äiti halusi aina pienenä norsun tai kirahvin kyytiin, mutta en ikinä ehtinyt, kun ne menivät aina ekana. Kuinka ollakkaan, jäimme jonossa ensimmäiseksi ja rynnistimme kyytiin. Esikoinen pääsi norsuun, minä könysin kirahviin. Katselin lastani ja mietin, että nyt hän on jo tuonkin kokenut, mistä itse haaveilin 30 vuotta. Esikoinen riemuitsi, että äiti, vihdoin sä pääsit mihin halusit. Kunnes maailmani romahti. Työntekijä tuli kertomaan, ettei kirahvi kestä aikuisen painoa, tule alas. No, ehkä juuri ja juuri pääsin yli tästä, minun elämäni meni nyt sitten ilman kirahvikyytejä.

Söimme illalla Keidas-ravintolassa, Lintsillehän tuli paljonkin uusia ravintoloita tänä vuonna. Muistelen lukeneeni kehuja blogeista keväällä järjestetyn blogitilaisuuden myötä, mutten ollut itse ihan vaikuttunut. Ruoat jäivät aika mauttomiksi, paperia yms. ei ehditty ruuhkassa täyttää, odotusaika sen sijaan oli ihanan lyhyt ihmismäärään verrattuna.

Kaiken kaikkiaan Lintsi-päivä oli hyvin onnistunut ja siellä hurahti hetkessä seitsemän tuntia, kun jonoja piisasi. Veikkaan, että esikoinen muistaa aika pitkään tämän reissun ja kuopuskin nautti kikattaen kaikesta, ehkä eniten enonsa kanssa vesilabyrintissa kurvaillessaan!

Onko sinun kesääsi kuulunut Lintsi-päivä tai vieläkö olet menossa? Mikä on lempparilaitteesi?

No niin. Nyt on taputeltu kaksi ekaa viikkoa tarhassa, eli yhteensä kuusi tarhapäivää. Olemme kaikki ihan hyvillä mielin, tytöt tietenkin nuhassa (tämä kai vaan kuuluu tähän hoidon aloitukseen). Mutta ihan helpolla tähän hyvään mieleen ei ole tultu. Mikä siinä tarhan aloituksessa niin ahdisti?

Minua jännitti ylipäätään uusi arki. Stressasi ja stressaa hirveästi töiden haku, sadan kaavakkeen täyttäminen niin tarhaan, työkkäriin kuin Kelaan. Vaatteiden nimikoiminen. Lasten kysely edessä olevista tarha-asioista joihin en osannut vastata. Meidän ihanien turvallisten rutiinien muuttuminen. Ja sitten ehkä yhtenä isoimpana: omien demonieni kohtaaminen. En ole mennyt paikkaan, jos yläasteeni sijaitsee 20 vuoteen. En astu yhdenkään koulun tai tarhan pihalle huvikseni. Ahdistun heti. Oma koulu-ura jätti niin isot arvet, etten ole niitä halunnut kohdata, eikä ole ollut pakko. Ennen tätä.

Meidät oli pyydetty tutustumaan päivänä, jolloin tarha aukesi niin henkilökunnalle kuin lapsillekin. Siellä oli ollut kesällä remontti ja kaikki tavarat olivat hujan hajan, henkilökunta vähän pihalla ja suurin osa lapsista puuttui. Lähes kaikki viskarit, mikä tuotti esikoiselle ison pettymyksen, kun paikalla oli vain pieniä. Siinä sekamelskassa mietin, miten tämä tutustuminen kuuluisi hoitaa, ketkä ovat henkilökuntaa, papereita ei voitu täyttää, kukaan ei muistanut mainita, että allergioista tarvitsee lääkärintodistuksen. 2-vuotiaan leikkiessä pihalla ihan innoissaan istuin isompi sylissä ja nieleskelin. Kaikki oli niin sekavaa. Esikoinen sanoi, ettei tämä homma oikein toimi ja täällä ei ole hänelle kavereita. Itseäni itketti ja yritin täysillä tsempata lapsia. Kun aloin jutella seuraavista tarhapäivistä ryhmän vetäjän kanssa, itku purkautui. Menin nurkan taakse piiloon itkemään, ettei tästä tule mitään ja missä kaikki 5veet ovat jajaja…!

Sovimme, että aloitamme vasta viikon kuluttua, sillä tarha oli todellakin vähän sekavassa tilassa. Huokaisin helpotuksesta. Seuraavana päivänä soi puhelin ja esikoisen ryhmänohjaaja soitti. Hän oli katsonut, ettei tyttöviskareita ole tulossa ryhmään ja soittanut esimiehelleen ja puuhannut meidän neidille siirtoa viereiseen ryhmään, jossa olisi myös niitä viisivuotiaita tyttöjä. Olin todella kiitollinen, että oli ottanut tällaisen ihan pyytämättä asiakseen! Sovimme, että hän menee tuohon ryhmään maanantaina.

Se maanantai koitti. Pystyin jo avaamaan portit ja lukot ilman itkua, olin kohdannut ne omat ahdistukseni tutustutumispäivänä. Saattelin tyttöjä heidän ryhmiinsä ja edelleen homma tuntui aika kaoottiselta. Molemmat menivät hyvillä mielin leikkimään ja huikkasivat heipat. Minä olin ainoa, joka itki autossa oven sulkeuduttua.

Toinen päivä meni yhtä reippaasti, mutta kolmantena kuopus alkoi itkeä jo kotona. Itku jatkui pyöräkärryssä ja eron hetkellä huuto oli kamala. Olin kyllä kokenut tämän esikoista kerhoon viedessäni, mutta koko päiväksi jättäminen tuntui pahemmalta kuin parin tunnin kerho. Taas itkin ulkopuolella. Neljäs päivä meni myös niin, että tarha raikasi kuopuksen huudosta. Joka kuulemma oli kyllä loppunut heti, kun lähdin. Jäi myös paha mieli siitä, että esikoinen jäi vähän omilleen, kun energiani meni kuopukseen, joka repi vaatteet pois päältään ja huusi. Onneksi esikoinen on ollut joka kerta hyvinkin innoissaan menossa ja saanut leikkejä aikaiseksi.

paita, hattu ja kengät H&M/ shortsit MANGO/ korvikset CORUU (saatu)

Tuli päivä numero viisi. Itku alkoi kotona, mutta loppui matkalla. Kun jätin kuopuksen tarhaan, hän sanoi alahuuli väpättäen ”kivaa päivää äiti”. Katsoimme tarhatädin kanssa toisiamme ja hymyilimme kuopuksen yli. Alkaa helpottaa. Huojentuneena vilkaisin vielä esikoisen ryhmään lasin läpi ja näin hänen syövän puuroa iloisesti puhua pälpättäen. Suljin tarhan oven hymyillen.

Tuli päivä numero kuusi. Kun saatoin esikoista omaan ryhmäänsä, lähti kuopus omin avuin kohti omaansa, taakseen katsomatta. Meni esittelemään tädeille kaulakoruaan. Nielaisin, tällä kertaa en ahdistuksesta vaan siitä, että hän on niin reipas, itsenäinen ja upea taapero. ”Mä näin isin aamulla!” hän kuului selittävän. Isi siis lähtee töihin niin aikaisin, että tyttököörimme nukkuu, mutta tuona aamuna hän oli kanssamme ja auttoi lähdössä. Kävin halaamassa heipat kuopukselle, mutta hän oli jo touhuissaan.

Olemme siis selvinneet tähän mennessä todella hyvin. Olen päässyt yli omasta ahdistuksestani, pystyn viemään tarhaan ilman hikipisaroita otsallani. Esikoinen on hyvin innoissaan koko touhusta ja kuopuksen parit eroitkut ovat olleet kohtalaisen pieniä. Kavereista puhutaan jo ja tätien nimet aletaan oppia. Minä olen saanut allergiatodistuksen toimitettua, vaatteita nimikoitua ja sadekamppeetkin löysin, ainoastaan isommat kumpparit pitäisi hommata.

Me selviämme tästä, nyt tuntuu siltä! Toki tulee niin huonoja kuin hyviä aamuja jatkossakin ja varmasti niitä sairasteluja. On ollut ihanaa, että tytöt ovat saaneet pehmeän alun hommaan ja olen päässyt hakemaan heitä aikaisin. Iloisesti ovat kertoneet leikeistään, ruoistaan sekä päiväunista. Se oli kuulkaa kova paikka, kun pikkusiskolla oli yläsänky ja isommalla alasänky. No, sekin homma hoidettu.

Sain hirveän paljon teiltä viestejä Instagrammissa, kun hepuloin ja ahdistelin ja itkin ja ties mitä tätä tarhatouhua. Useampi sanoi, että älä peilaa liikaa omaa lapsuuttasi tähän hommaan, he ovat erilaisia lapsia, eri ajassa, erilaisista lähtökohdista. Tämä on niin totta. Esikoisessa on paljon samaa kuin minussa, mutta hän on paljon avoimempi, rohkeampi ja ennakkoluulottomampi kuin äitinsä ikinä. Kaksi tyttöä eivät olleet ottaneet heti leikkeihinsä, johon esikoinen totesi ”mut mä menin vaan”. Kun isänsä sanoi, että kyllä sinäkin saat varmasti sieltä hyviä kavereita, esikoinen totesi ”mutta mullahan on siellä jo hyviä kavereita”. Hän oli ollut tarhassa kaksi päivää. Täytyy siis uskoa, että siivet kantavat ja hän menee tulta päin, siinä missä äitinsä olisi vetäytynyt nurkkaan itkemään.

Mutta kyllä niitä lapsia ikävä on, jo sen tarhapäivän aikana.

Näiden kuvien myötä siis otetaan vastaan syksy ja sanotaan heipat kesälle. Uskon, että jätän loput julkaisematta jääneet kesän asukuvat julkaisematta, nyt alkaa hellekelien vaatteet jo tuntua hassuilta. On niin ikävä kesää jo nyt, huijui!

Millaisia kokemuksia sinulla on päiväkodista lastesi tai itsesi kohdalla? Onko syksyn aloitus sujunut teillä hyvin? Aurinkoista perjantaita!

Kaupallinen yhteistyö Piltin kanssa

Olin keväällä kuuntelemassa Maaret Kallion luentoa Piltin järjestämänä ja kun viime viikolla tarjoutui tilaisuus päästä uudemman kerran häntä kuuntelemaan, halusin ehdottomasti paikalle. Maaretin läsnäolossa ja olemuksessa on jotain, mikä rauhoittaa väsynyttä ja stressaantunutta kahden pienen äitiä. Hän osaa valita oikeat sanat ja rauhoittaa.

Niinpä suuntasin Hietsun paviljonkiin lettukesteihin, jossa oli lettujen lisäksi tarjolla Piltin patukoita ja smoothieita pienille, sillä pienetkin olivat tervetulleita tilaisuuteen. Minä olin kuitenkin paikalla yksin ja keskityin kuuntelemaan Maaretin viisauksia.

Hän keskittyikin tällä kertaa paljolti vanhempien hyvinvointiin, sillä jos vanhempi voi hyvin, se heijastuu myös lapseen ja perheeseen. Näinhän se on, mutta monesti ainakin itse huomaan skippaavani omalla kohdallani jonkun aterian, vessareissun tai unta, vaikka lapsien kohdalla huolehdin niistä ehdottomasti. Itsestään on tärkeää pitää huolta! Täältä pääset tutustumaan Maaretin luentoon, jos haluat sen kuunnella.

Maaretin jutuista muutama kolahti ja kovaa omaan vanhemmuuteen liittyen. Hän sanoi, että älä vain soimaa itseäsi siitä, mikä meni pieleen vaan mieti myös mikä meni hyvin. Jos hermostut, älä keskity vain siihen, että pieleen meni vaan mieti, miksi hermostuit. Joinain päivinä minulla on tapana istua hiljaa itsekseni ja miehen kysellessä, miksi olen niin hiljaa, olen vastannut miettiväni, jäikö päivä plussan vai miinuksen puolelle. Joskus nimittäin tuntuu, että kun on kaksi pientä kotona, jotka tappelevat kohtalaisen paljon, toisella on kova uhma, molemmilla kova tahto ja niin edespäin, päivä on mennyt erotuomaroidessa ja komentaessa. Mutta niin kai se menee monella.

Maaret antoi meille myös Mielen työkirjat ja käski avata sieltä yhden sivun, jolle pyysi kirjoittamaan viisi hyvän elämän kohtaa. Mitkä viisi asiaa tekevät sinun elämästäsi hyvää? Ennen kuin ehdin miettiä asiaa, minulla ykkösiksi kimposivat perhe ja liikunta. Maaret totesikin, että pohdi välillä sitä, että saatat jo elää omaa unelmaasi ja erittäin hyvää elämää.

Sitten päästiin yhteen kompastuskiveen, joka varmasti koskettaa monia. Sitä haluaisi olla mahdollisimman hyvä vanhempi, jopa täydellinen. Totuus kuitenkin on, ettei kukaan meistä ole täydellinen, eikä kenenkään vanhempi ole sitä ollut. Jokainen hermostuu ja tekee virheitä ja itse asiassa se, miten meidän kanssa on oltu lapsena vaikuttaa hyvin paljon siihen, kuinka olemme omien lapsiemme kanssa. Näitä tapoja on itse asiassa hyvin vaikeaa muuttaa. Tätä miettiessäni tarkkailin muuten viikonloppuna mummilassa tavallista tarkemmin äitiäni ja mietin, miten samoja tapoja minulla on esimerkiksi komentaa ja toisaalta kehua ja puhua lapsilleni kuin miten äitini puhui. Samasta puusta ollaan.

Meillä on perheessä käynyt myös niin, että isä on ollut enemmän se, joka on herännyt öisin ja isä on viikonloppuisin yleensä se, joka nousee vähän aiemmin, kyse ei monesti ole kuin puolesta tunnista, mutta isän kanssa on useammin Ryhmä haut katsottu kuin minun. Tämä siksi, että unettomuuteni on ollut niin paha, että mies on yrittänyt untani suojella. Nyt kun kaipaisin palleroita aamulla kainalooni, he hipsivät alakertaa ajatellen, ettei äitiä “saa” herättää. Otin viikonloppunakin yhteisen hali- ja köllimishetken esikoisen kanssa sitten nukkumaan mennessä ja silittelin hänet uneen. Tätäkin tapaa on hyvin vaikeaa muuttaa, vaikka olen hokenut, että tulkaa äidin viereen aamulla. Kuten Maaretkin sanoi, se on toisto, joka lapsen arjessa ratkaisee. Ei mahtava upea joulu tai syntymäpäivät vaan ne arjen tilanteet, joka toistuvat joka päivä. Mieti, miten käyttäydyt kun haet lapsen tarhasta, mieti millainen eronne on. Ne vaikuttavat enemmän kun täydelliset juhlapyhät. Meidän tapauksessa isä on toistuvasti ollut se yöheräilijä. En tiedä miksi koen tästä jotenkin huonoa mieltä, sillä Maaretkin sanoi, että lapsille on ihan ok, jos vanhempi on esimerkiksi väsynyt välillä ja sanoo sen ääneen. Se on ihan ok, jos vanhempikin on asian kanssa sinut. Me emme ole mitään yli-ihmisiä kukaan. Ja toisaalta, kun tuntuu että nyt meni penkin alle päiväni vanhempana, täytyy muistaa, että lapsen elämässä on yleensä monia muitakin aikuisia, jotka häntä kasvattavat, esimerkiksi äiti ei ole ainoa, joka lapseen vaikuttaa. Se on lohdullista. Maaretkin sanoi, että rakkautta on antaa toistenkin päteä, luottaa siihen, että kyllä muutkin osaavat hoitaa lastasi.

Lapsesta täytyy pitää huolta, mutta sama täytyy muistaa omalla kohdalla. Tilaisuudessa oli myös MLL:n edustaja paikalla kertomassa heidän toiminnastaan. Perhekerhoista ja puhelimista. Mehän olemme hoitaneet itseämme ja parisuhdettamme juurikin MLL:n avulla ja heidän lastenhoitajansa on käynyt kerran viikossa kahden tunnin ajan, nyt tosin harvemmin kun on niin suosittu. Kaksi tuntia on sinällään lyhyt aika, mutta hoitajasta on tullut tytöille tärkeä aikuinen ja me saamme juosta siinä ajassa viikon pitkän lenkin ja ehkä höpistä mennessämme. Tuntuu, että kaikki ovat voittajia ja MLL:n lastenhoitoapu on ollut ihan korvaamaton, kun lähiverkkoa ei samassa kaupungissa ole. Suosittelen lämpimästi!

Kiukkuinen, välinpitämätön, sosiaalisista tilanteista vetäytyvä ja vähän tunnekylmä vanhempi on todennäköisesti kuormittunut liikaa. Huomaan ainakin itsessäni näitä piirteitä, varsinkin jos yöllä ei pääse palautumaan kunnolla. Silloin kannattaa pyytää apua ja hengähtää, sillä pikkulapsiarki on vaativaa. Olen joskus huomannut, että rakastan ja tunnen niin täysillä lasteni kanssa ja heidän tunteensa ovat vielä niin ylitsepursuavia, että sekin väsyttää välillä. Olo on välillä ihan turta uuvahduksesta, teen niin täysillä lasten kanssa. Kuka siis lohduttaisi äitiä, Maaretkin kysyi.

Maaretin luento oli kyllä todella ajatuksia herättävä taas ja lopussa sai tehdä lupauksia. Minä lupasin halata joka päivä. Lapsiani totta kai, mutta pitäisi muistaa ihan joka päivä halata se mieskin. Kosketus tekee niin hyvää meille kaikille.

Herättikö Maaretin sanat ajatuksia sinussa? Oletko törmännyt Mielen työkirjaan? Mikä on oma kuormittuneisuutesi tila tällä hetkellä? Hyvinvointia tiistaipäivääsi!

*viimeinen kuva Svante Gullichsen/Piltti

Kysyin teiltä reilu pari viikkoa sitten Instassa, kiinnostaako toisten ihmisten arkiruokareseptit. Ja vastasitte muistaakseni yhtä ei ääntä lukuun ottamatta kaikki muut kyllä. Lupasin niitä tuoda vaikka viikon päästä blogiin, mutta tämähän postaus oli yllättävän työläs, jotta mukaan saadaan kuvia ja saan jonkinlaiset resetit ylös. Heittelen määriä hatusta ja sovellan sen mukaan mitä kaapista löytyy, joten yks kaks tajusin, etten tiedä esimerkiksi paljonko panen keittoon vettä. Mutta toivottavasti näistä saa idiksiä omaan arkeen! Kaikki reseptit ovat helppoja ja sitä arkiruokaa oikein sanan täydessä merkityksessä. Arjen kiireessä otettuja kuvia ja koko perheelle maistuvia ruokia. En kokkaa kotona punaista lihaa, sillä en sitä itse käytä, eli meidän ohjeemme ovat kana/kala/kasvislinjaa.

Kanakeitto/risotto

1 kesäkurpitsa
1 sipuli
1 paprika
tölkki maissia
ruokakermaa
paketti broilerin fileesuikaleita
risottoriisiä
(Koskenlaskijaa)

Äitini vahinkoresepti, joka syntyi kaapissa olevissa ainesosista, kun tytöt olivat kylässä mummilassa. Kertoi lasten ahmineen keiton, joten halusin tietää mitä siinä on. Koska hän oli käyttänyt risottoriisiä keitossa, tulee keitosta seuraavalle päivälle lähes risotto, kun neste imeytyy ja siitähän tytöt tykkäsivät vielä enemmän. Kätevää!

Ohje: paista pilkottu sipuli ja kana pannulla, lisää vielä pilkottu kesäkurpitsa ja paprika. Laita vettä kiehumaan (en koskaan mittaa, mutta olisiko n.1,5 litraa) ja kun vesi kiehuu, risottoriisit porisemaan noin 10 minuutiksi. Lisää kana ja kasvikset keittoon, anna kiehua vielä viitisen minuuttia. Perään ruokakerma ja mausteet (oregano ja pippuri ovat suosikit) ja halutessasi Koskenlaskija-sulatejuustoa tuomaan makua.

Lohipasta

lohta (olen käyttänyt niin raakaa, lämminsavua, mitä sattuu löytymään)
kylmäsavulohta tuomaan makua
1 sipuli
ruokakermaa
1/2 sitruunan mehu
pippuria ja suolaa
tilliä
pastaa

Simppeli ja maistuva ruoka, koko perheen ykkössuosikkeja. Äitini tosin kommentoi viimeksi kun tein, että liikaa sitruunamehua. Pilko sipuli ja kuullota pannulla, lisää joukkoon lohi, sitten ruokakerma. Mausta tillilllä, sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla. Keitä suosikkipastaa lisukkeeksi. Takuuvarma!

Kanakastike ja couscous

1 paprika
1 kesäkurpitsa
1 sipuli
ruokakermaa
paketti broilerin fileesuikaleita
puntti basilikaa
kurkumaa, suolaa, pippuria

Pilko kasvikset. Paista kana ja kasvikset kypsiksi pannulla, lisää ruokakermaa, mausteet sekä basilika pilkottuna. Tarjoa couscousin kera!

Uunimunakas

paketti fetaa
kirsikkatomaatteja
paprikaa
10 kananmunaa
ruokakermaa
suolaa ja pippuria

Pilko feta, tomaatit ja paprikat. Riko kananmunat kulhoon, sekoita joukkoon n. 2,5 dl ruokakermaa sekä mausteet. Suolaa ei välttämättä tarvitse, jos feta on suolainen. Kaada voideltuun uunivuokaan ja laita sekaan juusto ja kasvikset. Paista vesihauteessa 130 asteessa kiertoilmalla noin 60 minuuttia. Tomaattien neste vaatii vähän pidemmän hyytymisen, eli jos vaihtelet kasviksia, saattaa olla valmis lyhyemmälläkin paistoajalla!

Kanaperunakiusaus

Peruna-sipulisekoitusta 1000g
herne-maissi-paprikaa
fetaa
paketti broilerin fileesuikaleita
aurinkokuivattuja tomaatteja
1-2 purkkia ruokakermaa
juustoraastetta

Tämän voi oikaista puolivalmiilla jutuilla tai esimerkiksi kuoria ja pilkkoa porkkanoita sekaan, kiireen määrästä riippuen. Paista kanat pannulla kypsiksi. Laita voideltuun uunivuokaan peruna-sipulisekoitus, herne-maissi-paprika, aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna, fetaa murustettuna Sekoita ja kaada joukkoon ruokakermaa, päälle juustoraastetta. Paista peruna-sipulisekoituspussin ohjeen mukaan (muistelisin, että noin 45 minuuttia 175 astetta on hyvä).

Näin! Toivottavasti joku ohjeista antoi ideaa tai inspiraatiota. Kyllä pää on välillä lyönyt tyhjää, kun on vuosikausia ollut kotona ja päivässä tarvitsee olla kaksi lämmintä ateriaa.

Ja hei! Joka perheessä pyörii aina ne samat jutut, joten tässä joitakin meidän ja uusille ideoille on aina tilaa, jaa siis oma paras arkiruokasi! Yksi meillä paljon ennen pyörinyt ohje on kasvissosekeitto, en tiedä miksei sitä ole tullut tehtyä aikoihin!

Mitä tänään syötäisiin? Mitä teillä syödään?

Tätä asiaa tuli taas jälleen kerran pohdittua kuluneella viikolla. En nyt aio kirjoittaa siitä perinteisestä lapselle puhumisesta moniin vinkkeihin liittyen, vaan keskityn vain yhteen asiaan, jonka olen kokenut olevan oma ongelmani lapsille kommunikoinnissa: epämääräisyys.

Kyllä, epämääräisyys. Olen monesti ajatellut, että lapsista on hauskaa, jos saavat aamulla valita, mennäänkö vaikka puistoon tai uimahalliin. Ehkä joskus näin onkin, mutta tiistaiaamuna ehdottaessani kolmea vaihtoehtoa perhekerhosta puistoon, vaihtuivat lasten mielipiteet koko ajan, siskokset olivat tietenkin keskenään eri mieltä, eikä lähdöstä sinne jonnekin meinannut tulla yhtikäs mitään. Lopulta olimme Pikku Kakkosen puistossa ja kaikki tyytyväisiä.

Mennessämme Kauppahalliin syömään, lapseni kysyi miksi seinällä on sarvet. Vastasin ”no ne ovat varmaan niin kuin koriste”. Miksi sanoit varmaan koriste hän jatkoi. Pysähdyin miettimään. Niin, miksi. Sarvethan olivat ravintolan koriste. Sanoin varmaan koriste, koska ne eivät olleet mielestäni kovin hienot, mutta lapsihan saa päättää itse mielipiteensä koristeiden hienoudesta. Vastasin siis uudelleen: ne OVAT koriste.

Illalla kun tuskailin miehelle aamulähtöjämme, hän totesi, että ehkä lapsilta ei kannata kysyä mihin mennään, vaan kertoa mihin mennään. Eri asia, jos esittävät jotain toiveita. Tiedänhän minä, että johdonmukaisuus tuo turvallisuutta ja mitä kaikkea. Joskus kun olen sanonut, että tänään mennään Pikku Kakkosen puistoon ja vastassa on ollut kaksi EIIIII-huutoa, olen ajatellut, että no kysyn sitten heiltä mitä haluavat. Mutta vastaus on varsinkin kaksivuotiaalla kaikkeen EI. Eräänä päivänä lähdimme kaverin luo kylään. Lähtö oli kamalan vaikea, kumpikaan ei halunnut kylään. Ihmettelin tätä, sillä kotona ruinataan aina kavereita. Kun olimme lopulta kylässä, aloin monen tunnin jälkeen tehdä lähtöä – ei siitäkään tullut mitään, kaverilla oli ollut niin kivaa. Ehkä lähteminen on vain monesti vaikeaa, oli se kivaa tai ei.

Keskiviikkona en uskaltanut viedä lapsia tarhaan, sillä siellä on liikkunut vatsatautia ja meillä oli torstaina lennot edessä. Niinpä pidin lapset kotona, mutta ajattelin hoitaa jumpan aamupäivällä ”pois alta”. Sanoin lapsille: äiti menee jumppaan ja te pääsette sinne lapsiparkkiin tunniksi, teillähän on ollut siellä aina tosi kivaa. ”SELVÄ!” kuului kaksi reipasta vastausta. Olin ihan hämmentynyt, vaihtoehtojen poispudottaminenko toimii näin hyvin?

Lapset paukuttavat kellon ympäri kysymyksiä avaruudesta, menneisyydestä ja tulevaisuudesta, ihmisten ulkonäöstä, sienien ja kukkien lajeista, auringon ja kuun koosta, äidin lempiponeista lapsena, ihan kaikesta mahdollisesta. Aivoni kiehuvat välillä, kun yritän vastata molemille, en välillä kuule ja välillä en osaa vastata. Siinä tulee varmasti vastattua erinäisiä epämääräisyyksiä välillä. Mutta selkeästi täytesanoja täytyy heidän kanssaan välttää. Ehkä ei kelpaa, sen on oltava viisivuotiaalle kyllä tai ei.

paita NOSH ORGANICS/ farkut BY PIA’S/ kengät NIKE/ liivin ja hatun alkuperää en enää muista!

Opin siis jotain omasta vanhemmuudestani taas tällä viikolla. Huomaan, että tietyissä asioissa olen paremmin johdonmukainen. En esimerkiksi anna lasten päättää mitä syödään ja monesti annan vaatteet valmiina, mutta päivän ohjelma sitten elää. Onko tällainen johdonmukaisuus teille ihan selvää, kuulostiko ihan hullulta? Vai tuleeko annettua lapsille päätösvaltaa?

Asu on puolestaan kokeilu parin viikon takaa, kun syksy muka tuli ja tuona päivänä olikin helle. Oli ihan liikaa päällä! Olin lähdössä Nosh-kutsuille siisteissä nilkkureissa, mutta nuo uusimmat Vomeroni ovat niin ihanat, että eksyvät nyt koko ajan jalkaan. Maisema onneksi oli ihastuttava vai mitä?

Iloista viikonloppua kaverit!

Lauantaiaamuna starttasimme innokkaiden takapenkkiläisten kanssa kohti Helsinkiä. Viikonloppureissua ja Linnanmäkeä kummien kanssa oli odotettu pitkään ja hartaasti ja siitä oli puhuttu kaikille naapureillekin. Muuten, Lintsin rannekkeissa säästää muutaman euron, jos ne ostaa etukäteen Prismasta!

Ajattelin, että elokuussa lomat ovat jo ohi ja ihmiset keskittyneet johonkin muuhun kuin Linnanmäkeen, mutta ajattelin väärin. Lähes helteinen lauantai kirvoitti paikalle ihan hirveän määrän ihmisiä! Emme olleet varmoja, täyttääkö esikoinen maagista 120 cm:n rajaa, joten etukäteen katsoin, että hän pääsee ainakin Linnunradalle, sisällä vesitornissa olevaan vuoristorataan. Omassa lapsuudessani siellä meni hitaasti juna ja katseltiin aina ne samat muovieläimet, nyt siellä on yllättävänkin hieno vuoristorata. Sitä hän odotti kovasti, ”isompien” laitetta.

Linnunrataan oli koko päivän, sinne kello 20.30 asti tunnin jono. Arvioimme tämän siis kylteistä, joita pihalla on ja jotka kertovat, montako minuuttia jono suunnilleen kestää. Lapsuuden lempparilaitteiseen, eli heppoihin jonotimme puoli tuntia. Samat minuutit Hypyttimeen. Lähes joka paikkaan oli niin hirveä jono, että käännyimme ympäri, ei pieni lapsi jaksa sellaista jonoa. En muista, että olisin ikinä ollut huvipuistossa tuollaisessa ryysiksessä. Metrilakuakin mies jonotti parikymmentä minuuttia lasten hurvitellessa enonsa kanssa Rekkarallissa.

Vasta iltapäivällä kävimme infossa tsekkaamassa pituuden ja kyllä, se maaginen 120cm oli juuri täynnä! Siitähän riemu repesi. Jonot alkoivat hieman lyhentyä iltaviiden jälkeen, joten suuntasimme äkkiä muun muassa Tulirekeen ja siihen vanhaan ja aitoon puuvuoristorataan. Esikoisen jännitys oli aivan ihanaa, kun hän hermoili ekassa nousussa, kuinka korkealle laite nouseekaan. Yritin ottaa häntä kainaloon ekaan laskuun, niin sain kiljaisun ”ei saa koskea” ja sitten mentiin. Kyllä lapsuus palaa mieleen, kun haistaa puisen vuoristoradan ja sukeltaa tunneliin ties monettako kertaa. Oli todella ihanaa jakaa tämä nyt oman lapsen kanssa, kun kuopuksellekin oli seuraa ja pääsimme yhdessä matkaamaan. Esikoiselle painui ehkä parhaiten mieleen se, että vuoristorata on vanhempi kuin hänen ukkinsa. Kummitädilleen hän kertoi ajelun jälkeen ”olisin laittanut silmät kiinni mutten ehtinyt”.

Hurjapäämme jatkoi vielä Enterpriseen, jonka nimi ei ole todellakaan enää tuo, mutten muista sen suomalaista nimeä. Se on ollut Lintsillä aina, pyörii siis ympyrää ja menee aina pää ylösalaisin. Kurkin maasta pientä isänsä sylissä ja nyt kyllä ehti laittaa silmät kiinni, hurjaa kyytiä oli.

Minua alkaa aina näissä paikoissa ihan hirveästi lapsettaa. On pakko päästä hepoilla ratsastamaan, on pakko saada joku herkku ja kiljua. Pakko halata pelleä ja vähän tekisi mieli hypähdellä kävellessään. Joku ilo ja lapsekkuus paikassa tarttuu sydämeen. Kun olimme karusellin jonossa, kerroin esikoiselle, että äiti halusi aina pienenä norsun tai kirahvin kyytiin, mutta en ikinä ehtinyt, kun ne menivät aina ekana. Kuinka ollakkaan, jäimme jonossa ensimmäiseksi ja rynnistimme kyytiin. Esikoinen pääsi norsuun, minä könysin kirahviin. Katselin lastani ja mietin, että nyt hän on jo tuonkin kokenut, mistä itse haaveilin 30 vuotta. Esikoinen riemuitsi, että äiti, vihdoin sä pääsit mihin halusit. Kunnes maailmani romahti. Työntekijä tuli kertomaan, ettei kirahvi kestä aikuisen painoa, tule alas. No, ehkä juuri ja juuri pääsin yli tästä, minun elämäni meni nyt sitten ilman kirahvikyytejä.

Söimme illalla Keidas-ravintolassa, Lintsillehän tuli paljonkin uusia ravintoloita tänä vuonna. Muistelen lukeneeni kehuja blogeista keväällä järjestetyn blogitilaisuuden myötä, mutten ollut itse ihan vaikuttunut. Ruoat jäivät aika mauttomiksi, paperia yms. ei ehditty ruuhkassa täyttää, odotusaika sen sijaan oli ihanan lyhyt ihmismäärään verrattuna.

Kaiken kaikkiaan Lintsi-päivä oli hyvin onnistunut ja siellä hurahti hetkessä seitsemän tuntia, kun jonoja piisasi. Veikkaan, että esikoinen muistaa aika pitkään tämän reissun ja kuopuskin nautti kikattaen kaikesta, ehkä eniten enonsa kanssa vesilabyrintissa kurvaillessaan!

Onko sinun kesääsi kuulunut Lintsi-päivä tai vieläkö olet menossa? Mikä on lempparilaitteesi?

No niin. Nyt on taputeltu kaksi ekaa viikkoa tarhassa, eli yhteensä kuusi tarhapäivää. Olemme kaikki ihan hyvillä mielin, tytöt tietenkin nuhassa (tämä kai vaan kuuluu tähän hoidon aloitukseen). Mutta ihan helpolla tähän hyvään mieleen ei ole tultu. Mikä siinä tarhan aloituksessa niin ahdisti?

Minua jännitti ylipäätään uusi arki. Stressasi ja stressaa hirveästi töiden haku, sadan kaavakkeen täyttäminen niin tarhaan, työkkäriin kuin Kelaan. Vaatteiden nimikoiminen. Lasten kysely edessä olevista tarha-asioista joihin en osannut vastata. Meidän ihanien turvallisten rutiinien muuttuminen. Ja sitten ehkä yhtenä isoimpana: omien demonieni kohtaaminen. En ole mennyt paikkaan, jos yläasteeni sijaitsee 20 vuoteen. En astu yhdenkään koulun tai tarhan pihalle huvikseni. Ahdistun heti. Oma koulu-ura jätti niin isot arvet, etten ole niitä halunnut kohdata, eikä ole ollut pakko. Ennen tätä.

Meidät oli pyydetty tutustumaan päivänä, jolloin tarha aukesi niin henkilökunnalle kuin lapsillekin. Siellä oli ollut kesällä remontti ja kaikki tavarat olivat hujan hajan, henkilökunta vähän pihalla ja suurin osa lapsista puuttui. Lähes kaikki viskarit, mikä tuotti esikoiselle ison pettymyksen, kun paikalla oli vain pieniä. Siinä sekamelskassa mietin, miten tämä tutustuminen kuuluisi hoitaa, ketkä ovat henkilökuntaa, papereita ei voitu täyttää, kukaan ei muistanut mainita, että allergioista tarvitsee lääkärintodistuksen. 2-vuotiaan leikkiessä pihalla ihan innoissaan istuin isompi sylissä ja nieleskelin. Kaikki oli niin sekavaa. Esikoinen sanoi, ettei tämä homma oikein toimi ja täällä ei ole hänelle kavereita. Itseäni itketti ja yritin täysillä tsempata lapsia. Kun aloin jutella seuraavista tarhapäivistä ryhmän vetäjän kanssa, itku purkautui. Menin nurkan taakse piiloon itkemään, ettei tästä tule mitään ja missä kaikki 5veet ovat jajaja…!

Sovimme, että aloitamme vasta viikon kuluttua, sillä tarha oli todellakin vähän sekavassa tilassa. Huokaisin helpotuksesta. Seuraavana päivänä soi puhelin ja esikoisen ryhmänohjaaja soitti. Hän oli katsonut, ettei tyttöviskareita ole tulossa ryhmään ja soittanut esimiehelleen ja puuhannut meidän neidille siirtoa viereiseen ryhmään, jossa olisi myös niitä viisivuotiaita tyttöjä. Olin todella kiitollinen, että oli ottanut tällaisen ihan pyytämättä asiakseen! Sovimme, että hän menee tuohon ryhmään maanantaina.

Se maanantai koitti. Pystyin jo avaamaan portit ja lukot ilman itkua, olin kohdannut ne omat ahdistukseni tutustutumispäivänä. Saattelin tyttöjä heidän ryhmiinsä ja edelleen homma tuntui aika kaoottiselta. Molemmat menivät hyvillä mielin leikkimään ja huikkasivat heipat. Minä olin ainoa, joka itki autossa oven sulkeuduttua.

Toinen päivä meni yhtä reippaasti, mutta kolmantena kuopus alkoi itkeä jo kotona. Itku jatkui pyöräkärryssä ja eron hetkellä huuto oli kamala. Olin kyllä kokenut tämän esikoista kerhoon viedessäni, mutta koko päiväksi jättäminen tuntui pahemmalta kuin parin tunnin kerho. Taas itkin ulkopuolella. Neljäs päivä meni myös niin, että tarha raikasi kuopuksen huudosta. Joka kuulemma oli kyllä loppunut heti, kun lähdin. Jäi myös paha mieli siitä, että esikoinen jäi vähän omilleen, kun energiani meni kuopukseen, joka repi vaatteet pois päältään ja huusi. Onneksi esikoinen on ollut joka kerta hyvinkin innoissaan menossa ja saanut leikkejä aikaiseksi.

paita, hattu ja kengät H&M/ shortsit MANGO/ korvikset CORUU (saatu)

Tuli päivä numero viisi. Itku alkoi kotona, mutta loppui matkalla. Kun jätin kuopuksen tarhaan, hän sanoi alahuuli väpättäen ”kivaa päivää äiti”. Katsoimme tarhatädin kanssa toisiamme ja hymyilimme kuopuksen yli. Alkaa helpottaa. Huojentuneena vilkaisin vielä esikoisen ryhmään lasin läpi ja näin hänen syövän puuroa iloisesti puhua pälpättäen. Suljin tarhan oven hymyillen.

Tuli päivä numero kuusi. Kun saatoin esikoista omaan ryhmäänsä, lähti kuopus omin avuin kohti omaansa, taakseen katsomatta. Meni esittelemään tädeille kaulakoruaan. Nielaisin, tällä kertaa en ahdistuksesta vaan siitä, että hän on niin reipas, itsenäinen ja upea taapero. ”Mä näin isin aamulla!” hän kuului selittävän. Isi siis lähtee töihin niin aikaisin, että tyttököörimme nukkuu, mutta tuona aamuna hän oli kanssamme ja auttoi lähdössä. Kävin halaamassa heipat kuopukselle, mutta hän oli jo touhuissaan.

Olemme siis selvinneet tähän mennessä todella hyvin. Olen päässyt yli omasta ahdistuksestani, pystyn viemään tarhaan ilman hikipisaroita otsallani. Esikoinen on hyvin innoissaan koko touhusta ja kuopuksen parit eroitkut ovat olleet kohtalaisen pieniä. Kavereista puhutaan jo ja tätien nimet aletaan oppia. Minä olen saanut allergiatodistuksen toimitettua, vaatteita nimikoitua ja sadekamppeetkin löysin, ainoastaan isommat kumpparit pitäisi hommata.

Me selviämme tästä, nyt tuntuu siltä! Toki tulee niin huonoja kuin hyviä aamuja jatkossakin ja varmasti niitä sairasteluja. On ollut ihanaa, että tytöt ovat saaneet pehmeän alun hommaan ja olen päässyt hakemaan heitä aikaisin. Iloisesti ovat kertoneet leikeistään, ruoistaan sekä päiväunista. Se oli kuulkaa kova paikka, kun pikkusiskolla oli yläsänky ja isommalla alasänky. No, sekin homma hoidettu.

Sain hirveän paljon teiltä viestejä Instagrammissa, kun hepuloin ja ahdistelin ja itkin ja ties mitä tätä tarhatouhua. Useampi sanoi, että älä peilaa liikaa omaa lapsuuttasi tähän hommaan, he ovat erilaisia lapsia, eri ajassa, erilaisista lähtökohdista. Tämä on niin totta. Esikoisessa on paljon samaa kuin minussa, mutta hän on paljon avoimempi, rohkeampi ja ennakkoluulottomampi kuin äitinsä ikinä. Kaksi tyttöä eivät olleet ottaneet heti leikkeihinsä, johon esikoinen totesi ”mut mä menin vaan”. Kun isänsä sanoi, että kyllä sinäkin saat varmasti sieltä hyviä kavereita, esikoinen totesi ”mutta mullahan on siellä jo hyviä kavereita”. Hän oli ollut tarhassa kaksi päivää. Täytyy siis uskoa, että siivet kantavat ja hän menee tulta päin, siinä missä äitinsä olisi vetäytynyt nurkkaan itkemään.

Mutta kyllä niitä lapsia ikävä on, jo sen tarhapäivän aikana.

Näiden kuvien myötä siis otetaan vastaan syksy ja sanotaan heipat kesälle. Uskon, että jätän loput julkaisematta jääneet kesän asukuvat julkaisematta, nyt alkaa hellekelien vaatteet jo tuntua hassuilta. On niin ikävä kesää jo nyt, huijui!

Millaisia kokemuksia sinulla on päiväkodista lastesi tai itsesi kohdalla? Onko syksyn aloitus sujunut teillä hyvin? Aurinkoista perjantaita!

Kaupallinen yhteistyö Piltin kanssa

Olin keväällä kuuntelemassa Maaret Kallion luentoa Piltin järjestämänä ja kun viime viikolla tarjoutui tilaisuus päästä uudemman kerran häntä kuuntelemaan, halusin ehdottomasti paikalle. Maaretin läsnäolossa ja olemuksessa on jotain, mikä rauhoittaa väsynyttä ja stressaantunutta kahden pienen äitiä. Hän osaa valita oikeat sanat ja rauhoittaa.

Niinpä suuntasin Hietsun paviljonkiin lettukesteihin, jossa oli lettujen lisäksi tarjolla Piltin patukoita ja smoothieita pienille, sillä pienetkin olivat tervetulleita tilaisuuteen. Minä olin kuitenkin paikalla yksin ja keskityin kuuntelemaan Maaretin viisauksia.

Hän keskittyikin tällä kertaa paljolti vanhempien hyvinvointiin, sillä jos vanhempi voi hyvin, se heijastuu myös lapseen ja perheeseen. Näinhän se on, mutta monesti ainakin itse huomaan skippaavani omalla kohdallani jonkun aterian, vessareissun tai unta, vaikka lapsien kohdalla huolehdin niistä ehdottomasti. Itsestään on tärkeää pitää huolta! Täältä pääset tutustumaan Maaretin luentoon, jos haluat sen kuunnella.

Maaretin jutuista muutama kolahti ja kovaa omaan vanhemmuuteen liittyen. Hän sanoi, että älä vain soimaa itseäsi siitä, mikä meni pieleen vaan mieti myös mikä meni hyvin. Jos hermostut, älä keskity vain siihen, että pieleen meni vaan mieti, miksi hermostuit. Joinain päivinä minulla on tapana istua hiljaa itsekseni ja miehen kysellessä, miksi olen niin hiljaa, olen vastannut miettiväni, jäikö päivä plussan vai miinuksen puolelle. Joskus nimittäin tuntuu, että kun on kaksi pientä kotona, jotka tappelevat kohtalaisen paljon, toisella on kova uhma, molemmilla kova tahto ja niin edespäin, päivä on mennyt erotuomaroidessa ja komentaessa. Mutta niin kai se menee monella.

Maaret antoi meille myös Mielen työkirjat ja käski avata sieltä yhden sivun, jolle pyysi kirjoittamaan viisi hyvän elämän kohtaa. Mitkä viisi asiaa tekevät sinun elämästäsi hyvää? Ennen kuin ehdin miettiä asiaa, minulla ykkösiksi kimposivat perhe ja liikunta. Maaret totesikin, että pohdi välillä sitä, että saatat jo elää omaa unelmaasi ja erittäin hyvää elämää.

Sitten päästiin yhteen kompastuskiveen, joka varmasti koskettaa monia. Sitä haluaisi olla mahdollisimman hyvä vanhempi, jopa täydellinen. Totuus kuitenkin on, ettei kukaan meistä ole täydellinen, eikä kenenkään vanhempi ole sitä ollut. Jokainen hermostuu ja tekee virheitä ja itse asiassa se, miten meidän kanssa on oltu lapsena vaikuttaa hyvin paljon siihen, kuinka olemme omien lapsiemme kanssa. Näitä tapoja on itse asiassa hyvin vaikeaa muuttaa. Tätä miettiessäni tarkkailin muuten viikonloppuna mummilassa tavallista tarkemmin äitiäni ja mietin, miten samoja tapoja minulla on esimerkiksi komentaa ja toisaalta kehua ja puhua lapsilleni kuin miten äitini puhui. Samasta puusta ollaan.

Meillä on perheessä käynyt myös niin, että isä on ollut enemmän se, joka on herännyt öisin ja isä on viikonloppuisin yleensä se, joka nousee vähän aiemmin, kyse ei monesti ole kuin puolesta tunnista, mutta isän kanssa on useammin Ryhmä haut katsottu kuin minun. Tämä siksi, että unettomuuteni on ollut niin paha, että mies on yrittänyt untani suojella. Nyt kun kaipaisin palleroita aamulla kainalooni, he hipsivät alakertaa ajatellen, ettei äitiä “saa” herättää. Otin viikonloppunakin yhteisen hali- ja köllimishetken esikoisen kanssa sitten nukkumaan mennessä ja silittelin hänet uneen. Tätäkin tapaa on hyvin vaikeaa muuttaa, vaikka olen hokenut, että tulkaa äidin viereen aamulla. Kuten Maaretkin sanoi, se on toisto, joka lapsen arjessa ratkaisee. Ei mahtava upea joulu tai syntymäpäivät vaan ne arjen tilanteet, joka toistuvat joka päivä. Mieti, miten käyttäydyt kun haet lapsen tarhasta, mieti millainen eronne on. Ne vaikuttavat enemmän kun täydelliset juhlapyhät. Meidän tapauksessa isä on toistuvasti ollut se yöheräilijä. En tiedä miksi koen tästä jotenkin huonoa mieltä, sillä Maaretkin sanoi, että lapsille on ihan ok, jos vanhempi on esimerkiksi väsynyt välillä ja sanoo sen ääneen. Se on ihan ok, jos vanhempikin on asian kanssa sinut. Me emme ole mitään yli-ihmisiä kukaan. Ja toisaalta, kun tuntuu että nyt meni penkin alle päiväni vanhempana, täytyy muistaa, että lapsen elämässä on yleensä monia muitakin aikuisia, jotka häntä kasvattavat, esimerkiksi äiti ei ole ainoa, joka lapseen vaikuttaa. Se on lohdullista. Maaretkin sanoi, että rakkautta on antaa toistenkin päteä, luottaa siihen, että kyllä muutkin osaavat hoitaa lastasi.

Lapsesta täytyy pitää huolta, mutta sama täytyy muistaa omalla kohdalla. Tilaisuudessa oli myös MLL:n edustaja paikalla kertomassa heidän toiminnastaan. Perhekerhoista ja puhelimista. Mehän olemme hoitaneet itseämme ja parisuhdettamme juurikin MLL:n avulla ja heidän lastenhoitajansa on käynyt kerran viikossa kahden tunnin ajan, nyt tosin harvemmin kun on niin suosittu. Kaksi tuntia on sinällään lyhyt aika, mutta hoitajasta on tullut tytöille tärkeä aikuinen ja me saamme juosta siinä ajassa viikon pitkän lenkin ja ehkä höpistä mennessämme. Tuntuu, että kaikki ovat voittajia ja MLL:n lastenhoitoapu on ollut ihan korvaamaton, kun lähiverkkoa ei samassa kaupungissa ole. Suosittelen lämpimästi!

Kiukkuinen, välinpitämätön, sosiaalisista tilanteista vetäytyvä ja vähän tunnekylmä vanhempi on todennäköisesti kuormittunut liikaa. Huomaan ainakin itsessäni näitä piirteitä, varsinkin jos yöllä ei pääse palautumaan kunnolla. Silloin kannattaa pyytää apua ja hengähtää, sillä pikkulapsiarki on vaativaa. Olen joskus huomannut, että rakastan ja tunnen niin täysillä lasteni kanssa ja heidän tunteensa ovat vielä niin ylitsepursuavia, että sekin väsyttää välillä. Olo on välillä ihan turta uuvahduksesta, teen niin täysillä lasten kanssa. Kuka siis lohduttaisi äitiä, Maaretkin kysyi.

Maaretin luento oli kyllä todella ajatuksia herättävä taas ja lopussa sai tehdä lupauksia. Minä lupasin halata joka päivä. Lapsiani totta kai, mutta pitäisi muistaa ihan joka päivä halata se mieskin. Kosketus tekee niin hyvää meille kaikille.

Herättikö Maaretin sanat ajatuksia sinussa? Oletko törmännyt Mielen työkirjaan? Mikä on oma kuormittuneisuutesi tila tällä hetkellä? Hyvinvointia tiistaipäivääsi!

*viimeinen kuva Svante Gullichsen/Piltti

Kysyin teiltä reilu pari viikkoa sitten Instassa, kiinnostaako toisten ihmisten arkiruokareseptit. Ja vastasitte muistaakseni yhtä ei ääntä lukuun ottamatta kaikki muut kyllä. Lupasin niitä tuoda vaikka viikon päästä blogiin, mutta tämähän postaus oli yllättävän työläs, jotta mukaan saadaan kuvia ja saan jonkinlaiset resetit ylös. Heittelen määriä hatusta ja sovellan sen mukaan mitä kaapista löytyy, joten yks kaks tajusin, etten tiedä esimerkiksi paljonko panen keittoon vettä. Mutta toivottavasti näistä saa idiksiä omaan arkeen! Kaikki reseptit ovat helppoja ja sitä arkiruokaa oikein sanan täydessä merkityksessä. Arjen kiireessä otettuja kuvia ja koko perheelle maistuvia ruokia. En kokkaa kotona punaista lihaa, sillä en sitä itse käytä, eli meidän ohjeemme ovat kana/kala/kasvislinjaa.

Kanakeitto/risotto

1 kesäkurpitsa
1 sipuli
1 paprika
tölkki maissia
ruokakermaa
paketti broilerin fileesuikaleita
risottoriisiä
(Koskenlaskijaa)

Äitini vahinkoresepti, joka syntyi kaapissa olevissa ainesosista, kun tytöt olivat kylässä mummilassa. Kertoi lasten ahmineen keiton, joten halusin tietää mitä siinä on. Koska hän oli käyttänyt risottoriisiä keitossa, tulee keitosta seuraavalle päivälle lähes risotto, kun neste imeytyy ja siitähän tytöt tykkäsivät vielä enemmän. Kätevää!

Ohje: paista pilkottu sipuli ja kana pannulla, lisää vielä pilkottu kesäkurpitsa ja paprika. Laita vettä kiehumaan (en koskaan mittaa, mutta olisiko n.1,5 litraa) ja kun vesi kiehuu, risottoriisit porisemaan noin 10 minuutiksi. Lisää kana ja kasvikset keittoon, anna kiehua vielä viitisen minuuttia. Perään ruokakerma ja mausteet (oregano ja pippuri ovat suosikit) ja halutessasi Koskenlaskija-sulatejuustoa tuomaan makua.

Lohipasta

lohta (olen käyttänyt niin raakaa, lämminsavua, mitä sattuu löytymään)
kylmäsavulohta tuomaan makua
1 sipuli
ruokakermaa
1/2 sitruunan mehu
pippuria ja suolaa
tilliä
pastaa

Simppeli ja maistuva ruoka, koko perheen ykkössuosikkeja. Äitini tosin kommentoi viimeksi kun tein, että liikaa sitruunamehua. Pilko sipuli ja kuullota pannulla, lisää joukkoon lohi, sitten ruokakerma. Mausta tillilllä, sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla. Keitä suosikkipastaa lisukkeeksi. Takuuvarma!

Kanakastike ja couscous

1 paprika
1 kesäkurpitsa
1 sipuli
ruokakermaa
paketti broilerin fileesuikaleita
puntti basilikaa
kurkumaa, suolaa, pippuria

Pilko kasvikset. Paista kana ja kasvikset kypsiksi pannulla, lisää ruokakermaa, mausteet sekä basilika pilkottuna. Tarjoa couscousin kera!

Uunimunakas

paketti fetaa
kirsikkatomaatteja
paprikaa
10 kananmunaa
ruokakermaa
suolaa ja pippuria

Pilko feta, tomaatit ja paprikat. Riko kananmunat kulhoon, sekoita joukkoon n. 2,5 dl ruokakermaa sekä mausteet. Suolaa ei välttämättä tarvitse, jos feta on suolainen. Kaada voideltuun uunivuokaan ja laita sekaan juusto ja kasvikset. Paista vesihauteessa 130 asteessa kiertoilmalla noin 60 minuuttia. Tomaattien neste vaatii vähän pidemmän hyytymisen, eli jos vaihtelet kasviksia, saattaa olla valmis lyhyemmälläkin paistoajalla!

Kanaperunakiusaus

Peruna-sipulisekoitusta 1000g
herne-maissi-paprikaa
fetaa
paketti broilerin fileesuikaleita
aurinkokuivattuja tomaatteja
1-2 purkkia ruokakermaa
juustoraastetta

Tämän voi oikaista puolivalmiilla jutuilla tai esimerkiksi kuoria ja pilkkoa porkkanoita sekaan, kiireen määrästä riippuen. Paista kanat pannulla kypsiksi. Laita voideltuun uunivuokaan peruna-sipulisekoitus, herne-maissi-paprika, aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna, fetaa murustettuna Sekoita ja kaada joukkoon ruokakermaa, päälle juustoraastetta. Paista peruna-sipulisekoituspussin ohjeen mukaan (muistelisin, että noin 45 minuuttia 175 astetta on hyvä).

Näin! Toivottavasti joku ohjeista antoi ideaa tai inspiraatiota. Kyllä pää on välillä lyönyt tyhjää, kun on vuosikausia ollut kotona ja päivässä tarvitsee olla kaksi lämmintä ateriaa.

Ja hei! Joka perheessä pyörii aina ne samat jutut, joten tässä joitakin meidän ja uusille ideoille on aina tilaa, jaa siis oma paras arkiruokasi! Yksi meillä paljon ennen pyörinyt ohje on kasvissosekeitto, en tiedä miksei sitä ole tullut tehtyä aikoihin!

Mitä tänään syötäisiin? Mitä teillä syödään?

Tätä asiaa tuli taas jälleen kerran pohdittua kuluneella viikolla. En nyt aio kirjoittaa siitä perinteisestä lapselle puhumisesta moniin vinkkeihin liittyen, vaan keskityn vain yhteen asiaan, jonka olen kokenut olevan oma ongelmani lapsille kommunikoinnissa: epämääräisyys.

Kyllä, epämääräisyys. Olen monesti ajatellut, että lapsista on hauskaa, jos saavat aamulla valita, mennäänkö vaikka puistoon tai uimahalliin. Ehkä joskus näin onkin, mutta tiistaiaamuna ehdottaessani kolmea vaihtoehtoa perhekerhosta puistoon, vaihtuivat lasten mielipiteet koko ajan, siskokset olivat tietenkin keskenään eri mieltä, eikä lähdöstä sinne jonnekin meinannut tulla yhtikäs mitään. Lopulta olimme Pikku Kakkosen puistossa ja kaikki tyytyväisiä.

Mennessämme Kauppahalliin syömään, lapseni kysyi miksi seinällä on sarvet. Vastasin ”no ne ovat varmaan niin kuin koriste”. Miksi sanoit varmaan koriste hän jatkoi. Pysähdyin miettimään. Niin, miksi. Sarvethan olivat ravintolan koriste. Sanoin varmaan koriste, koska ne eivät olleet mielestäni kovin hienot, mutta lapsihan saa päättää itse mielipiteensä koristeiden hienoudesta. Vastasin siis uudelleen: ne OVAT koriste.

Illalla kun tuskailin miehelle aamulähtöjämme, hän totesi, että ehkä lapsilta ei kannata kysyä mihin mennään, vaan kertoa mihin mennään. Eri asia, jos esittävät jotain toiveita. Tiedänhän minä, että johdonmukaisuus tuo turvallisuutta ja mitä kaikkea. Joskus kun olen sanonut, että tänään mennään Pikku Kakkosen puistoon ja vastassa on ollut kaksi EIIIII-huutoa, olen ajatellut, että no kysyn sitten heiltä mitä haluavat. Mutta vastaus on varsinkin kaksivuotiaalla kaikkeen EI. Eräänä päivänä lähdimme kaverin luo kylään. Lähtö oli kamalan vaikea, kumpikaan ei halunnut kylään. Ihmettelin tätä, sillä kotona ruinataan aina kavereita. Kun olimme lopulta kylässä, aloin monen tunnin jälkeen tehdä lähtöä – ei siitäkään tullut mitään, kaverilla oli ollut niin kivaa. Ehkä lähteminen on vain monesti vaikeaa, oli se kivaa tai ei.

Keskiviikkona en uskaltanut viedä lapsia tarhaan, sillä siellä on liikkunut vatsatautia ja meillä oli torstaina lennot edessä. Niinpä pidin lapset kotona, mutta ajattelin hoitaa jumpan aamupäivällä ”pois alta”. Sanoin lapsille: äiti menee jumppaan ja te pääsette sinne lapsiparkkiin tunniksi, teillähän on ollut siellä aina tosi kivaa. ”SELVÄ!” kuului kaksi reipasta vastausta. Olin ihan hämmentynyt, vaihtoehtojen poispudottaminenko toimii näin hyvin?

Lapset paukuttavat kellon ympäri kysymyksiä avaruudesta, menneisyydestä ja tulevaisuudesta, ihmisten ulkonäöstä, sienien ja kukkien lajeista, auringon ja kuun koosta, äidin lempiponeista lapsena, ihan kaikesta mahdollisesta. Aivoni kiehuvat välillä, kun yritän vastata molemille, en välillä kuule ja välillä en osaa vastata. Siinä tulee varmasti vastattua erinäisiä epämääräisyyksiä välillä. Mutta selkeästi täytesanoja täytyy heidän kanssaan välttää. Ehkä ei kelpaa, sen on oltava viisivuotiaalle kyllä tai ei.

paita NOSH ORGANICS/ farkut BY PIA’S/ kengät NIKE/ liivin ja hatun alkuperää en enää muista!

Opin siis jotain omasta vanhemmuudestani taas tällä viikolla. Huomaan, että tietyissä asioissa olen paremmin johdonmukainen. En esimerkiksi anna lasten päättää mitä syödään ja monesti annan vaatteet valmiina, mutta päivän ohjelma sitten elää. Onko tällainen johdonmukaisuus teille ihan selvää, kuulostiko ihan hullulta? Vai tuleeko annettua lapsille päätösvaltaa?

Asu on puolestaan kokeilu parin viikon takaa, kun syksy muka tuli ja tuona päivänä olikin helle. Oli ihan liikaa päällä! Olin lähdössä Nosh-kutsuille siisteissä nilkkureissa, mutta nuo uusimmat Vomeroni ovat niin ihanat, että eksyvät nyt koko ajan jalkaan. Maisema onneksi oli ihastuttava vai mitä?

Iloista viikonloppua kaverit!

Muistatteko, miten rikki olin tarhan aloituksesta elokuussa? Itkeskelin Instagram-storiesit täyteen ja olin ihan hätää kärsimässä. En voi jättää lapsiani sinne! Nyt onkin tilannepäivityksen aika, kun tytöillä on reilut kaksi kuukautta tarhauraa takana!

Edelleenkin minua harmittaa jotkut asiat tarhassa. No, taudit tietenkin, mille nyt ei mitään voi, mutta ulkoilu on toinen asia. Monet sanoivat etukäteen, että tarhassa ulkoillaan kelissä kuin kelissä, mutta ei tuolla. Herkemmin olemme kotona lähteneet vesisateeseen hyppimään, tarhassa lapset jäävät sisälle aika herkästikin sateella. Se on vähän tylsää. Lisäksi ihmetyttää, miten paljon käytännön eroja ja eroja henkilökunnassa voi olla tyttöjen ryhmien välillä, kun ovat eri ryhmissä ja vain seinä välissä. Nämä ovat onneksi vain pikkujuttuja. Sen sijaan olen yllättynyt miten paljon heillä on kaikkea aika huikeaa ohjelmaa. On käyty kirjastossa usein, voimisteluhallissa, jumppa kerran viikossa pitää sisällään vaikka mitä välineitä, jopa 2-vuotiaalle on jumppaa. On luvattu lasten pääsevän luistelemaan sisähalliin ja parin viikon päästä esikoisen ryhmä lähtee HopLopiin! Wau! En minä tiennyt että sellaisia tarharyhmien kanssa tehdään.

Tytöt ovat saaneet ystäviä ja kuopus on hyvin kiintynyt ryhmänsä tätiin (oikeasti, tiedän että toisia ärsyttää tädittely, mutta mikä olisi oikea nimitys), joka sattuu olemaan äidin kaima. On kutsuttu synttäreille ja Halloween-juhliin. Kaikki on siis mennyt hyvin.

Se mikä itseäni on tässä kombossa yllättänyt on oma ajanhallinta. Aluksi 10 tarhapäivää kuussa tuntui todella paljolta. En ole ollut yksin kokonaisia päiviä viiteen ja puoleen vuoteen ja nyt olisin yhden kolmasosan kuusta yksin? Minähän ehtisin vaikka mitä! Urheilla, tehdä työhakemuksia, blogata jajaja…. Onkin käynyt niin, että tarhapäivinä olen kaikkein kiireisin, yritän samalla kirjoittaa hakemuksia, hoitaa puhelinasiat, kipittää lenkin, siivota kodin, tehdä ruoan valmiiksi, kirjoittaa pari blogijuttua ja… Sitten huomaan että tytöt täytyy jo hakea, lounas on unohtunut ja olen vielä juoksukamoissa, apua! Olen jo kahdesti istunut puhelimessa päiväkodin johtajan kanssa, siinä on vierähtänyt helposti puoli tuntia. Olemme keskustelleet siitä, voinko vaihtaa viikon hoitopäiviä ja tästä oli pariin otteeseen epäselvyyttä.

Uskottelin siis itselleni, että aikaa on paljon. Kun lokakuu jakautuu viidelle viikolle, ei se 10 päivää tunnukaan enää niin paljolta. Tytöille tulee esimerkiksi nyt kahden viikon sisään kaksi tarhapäivää. He olivat tarhassa viime viikon torstaina, ovat tänään ja seuraava päivä on keskiviikkona. Olen siis lähes kaksi viikkoa perinteisesti kotiäitinä ja hoidan omat touhut yöllä tai kuten tällä hetkellä, junassa. Nuo ensi viikon pari tarhapäivää menevät Helsingissä.

Olen siis hämmentynyt siitä, että aika tuntuu loppuvan kesken. Miten ihmeessä minä ennen hanskasin kaiken? Vai tuleeko aikaa käytettyä yksinään johonkin istuskeluun enemmän? Toki käyn Helsingissä ehkä useammin, nyt kun siihen on tarhan myötä mahdollisuus. Ehkä. Tai aiemmin palkkasin vain hoitajan jos lähdin.

Asioita on vaikeaa välillä priorisoida. Minne ryntään tänään, mitä kaikkea yritän saada aikaiseksi? Välillä on naurattanut, että olen ihan hiki päässä illalla, oltuani päivän… Yksin.

Lisäksi tämän syyslomaviikon myötä huomasin, että olen ehkä opettanut tytöt liikaa siihen, että äiti viihdyttää. Kun lenssu pukkasi itselleni päälle, mietin hetken miten pidän homman kasassa, kun kotona vipeltää kaksi energiapommia. Finnrexinin voimin vein heidät uimaan ja sirkustyöpajaan, saatiin kivaa puuhaa ja energiaa purettua. Mutta kun yritin vartin tehdä jotain omaa hommaa, ei se käynyt esikoiselle. Sen sijaan kuopus leikkii herkemmin yksin, hän on ilmeisesti tottunut alusta asti vähän vähempään hyysäämiseen kuin siskonsa.

Tiedättekö mitä huomasin myös tämän viikon myötä? Tappelu palasi meille enemmän. Kun tytöt ovat eri ryhmissä tarhassa (toki näkevät esim. ulkona), he ovat sävyisämmin kotona. Kaipaavat selkeästi toisiaan. Nyt kun olemme olleet yhdessä koko viikon, tuntuu että barbeilta irtoavat päät, kun tappelu on palannut ihan eri tavalla. Jännä juttu sinänsä!

mekko Budapestistä/ takki ONLY/ korvikset SAMASKORU/ kengät DR. MARTENS

Sellaisia fiiliksiä täällä parin päiväkotikuukauden jälkeen. Ketään ei enää itketä siellä käyminen, mutta minä kaipaisin selkeästi jotain ajanhallintaopastusta elämääni! Mihin kaikki minuutit karkaavat!

Asussa on muuten kengät, joista haaveilin vuosia, mutten raaskinut. Syyskuussa käytin niihin Stockan lahjakorttini ja ovat olleet jalassa lähes koko ajan. Olette varmasti huomanneet, ketkä olette livenä minua nähneet. Rakastan! Koska teksti syntyi junassa, en muista millään mikä tuon mekon merkki on!

Mitä fiiliksiä omasta ajankäytöstäsi on? Osaatko hyvin priorisoida? Ja hei, nähdäänkö tänään I love me-messuilla? Iloista alkavaa viikonloppua!

*Kaupallinen yhteistyö Kärcherin ja Suomen blogimedian kanssa

Siivous. Onko se niin, että sitä joko rakastaa tai vihaa? Kumpaan kastiin itse kuulut? Minä olen niitä, joka höyryää pintoja puhtaaksi ja tavaraa pois tasoilta ja kaappeihin. Niihin kaappeihin ei sitten kannatakaan kurkata, mutta rakastan sitä, kun kotiin saapuessa ei ole ensimmäisenä vastassa duplokasaa, hiekkaa tai tahroja lattiassa. Pölyjen pyyhkiminen ei ole lempihommiani, mutta ai että miten ihanaa on tarkastella lopputulosta! Rakastan siis tiettyjä osia siivouksessa ja niin paljon rakastan lopputulosta, että minussa asuu pieni himosiivoaja.

Tiedätte, että jos kodin haluaa pitää jossain määrin siistinä kahden leikki-ikäisen taloudessa, se vaatii joka päivä jotain pientä puunausta. Leluja saa kerätä ja hiekkaa imuroida. Meillä kuuluukin viikkosiivoukseen ehdottomasti vessojen pesu sekä imurointi ja olen puhunut miehelle varmaan vuoden, että pitäisi pestä lattiat useammin. En siis tee sitä juuri koskaan, jotenkin se vesiämpärin ja mopin kanniskelu tökkii, varsinkin kun asumme useammassa kerroksessa. Imurointikaan ei ole minun juttuni, menetän hermoni portaissa kun johto ei riitä tarpeeksi pitkälle ja pitää juosta edes takaisin kiskomassa töpseliä eri paikkaan. Valkoiset maalatut portaat ovat vähän armottomat pienten lasten taloudessa, useimmiten ratkaisen asian niin, että konttaan ne rätin kanssa läpi. Ei kovin ergonomista, mutta kun ei jaksa sitä ämpärikään raahata.

Kun minulle tarjottiin tilaisuutta testata Kärcherin FC 5 Premium-lattiapesuria, olin enemmän kuin innoissani ajatuksesta. Saisin pestä vihdoinkin lattiat seisoen, ilman että kantaisin sitä likavesiämpäriä mukanani (kammoan aina ajatusta, että kaadan sen portaissa ja tuplasiivoan). Kärcher on perheellemme tuttu merkki, sillä meiltä löytyy niin merkin ikkunapesuri kuin painepesuri, joka on miehellä ahkerassa käytössä pihalla. Laatu on ollut näissä koneissa kohdillaan, joten lähdimme innolla testaamaan myös uutta laitetta. FC 5 Premium-pesuria käytetään vähän kuin imuria lattialla työntäen. Se pesee lattian ja samalla imee ylimääräisen veden, eli lattia ei jää märäksi pesun jälkeen. Parasta on ehkä se, että laitteessa on erikseen puhdasvesi- sekä likavesisäiliö. Ei tarvitse arpoa milloin täytyy vaihtaa likainen moppivesi! Puhdas vesi ja mahdollinen pesuaine tulevat laitteesta mikrokuituteloihin, jotka pyörivät vimmalla lattiaa puhdistaen ja imuriosa hurisee perässä. Tuote sopii kaikille koville pinnoille, niin parketille, laminaatille, laatalle kuin muovimatollekin. Mikrokuituosat saa pestyä puhtaaksi pesukoneessa 60 asteessa.

Laite on helppo ottaa käyttöön – sen kuin laittaa kahvan kiinni, täyttää säiliön vedellä sekä halutessaan pesuaineella ja nappaa johdon seinään. Sitten painetaan laite päälle. Suunnilleen kiljaisin ensimmäisellä käytöllä, sillä laitte lähtikin huristamaan niin vauhdilla eteenpäin. Vaikka se on suurehko laite, ei sitä tarvitse painaa ja hinkata kuten moppia ja koska se kulkee kuin itsekseen, sen käyttö olikin yllättävän kevyttä. Päässä on nivelvarsi, joten telat kääntyvät reunoja vasten helposti. Kehotan painamaan sen pois päältä ennen kuin laittaa töpselin uudestaan seinään. Minä vain kiskaisin johdon irti, siirryin alakertaan ja tökkäsin johdon seinään. Taas kiljahdus, kun pesuri lähti viipottamaan itsestään! Blondin täytyy aina oppia kantapään kautta, mutta mies sai hyvät naurut.

Lattiapesurilla huristelu aiheutti meillä innostusta (kurkatkaahan Instastoriesit tänään @optimismiakatja) ja tytöt kannustivat villisti lattioita pesevää äitiään. Itse ajattelin, että laitteen olisi pitänyt olla meillä jo aikoja sitten, sillä tiedätte mikä määrä lattioille päätyy ruokaa, räkää, pissavahinkoja ja ties mitä mahdollista pienten lasten kanssa. Kuopus on oppinut kesällä kuivaksi ja vahinkoja tietysti välillä käy. Luulen, että lattioissamme on jo parin vuoden erinäisen töhnäkerrostumat, vaikka vannon mopanneeni joskus… Talvella?

Erityisesti ilahduin portaissa, sillä ne puhdistuivat silmin nähden ja johto on laitteessa pitkä, pääsin siis helposti pesemään portaat ilman, että pistoketta täytyi käydä välillä repimässä. Sen sijaan ajattelin, ettei pesuri ole ihan paras vinyylikorkkilattiallemme – siinä on niin paljon pinnassa struktuuria, että sileät pinnat olisivat ehkä paras pinta laitteelle. Tuntui, että alakerran kaakelipintaa olikin helpompi saada kiiltämään, kun se on sileä. Tosin nähdessäni lopputuloksen vinyylikorkkilattiasta totesin, että taisi sieltäkin jotain irrota. Hurja minkä väristä vesi oli! Sitä sitten kammoksuttiin koko perheen kera. Niin, siinä liassa olemme kävelleet koko ajan, kyllä sitä vain kertyy pintoihin. Ehken voi kaikesta muksujakaan ”syyttää”, kyllä elämisestä likaa lähtee. Vähän sama fiilis, kun olemme pesseet sohvan pesurilla joskus, se veden väri on hämmentävä!

Väittäisin, että tällä laitteella lattioiden putsaus on jopa kivaa. Ja itse jään vähän koukkuun tällaiseen veden värin tuijotteluun, tavoite ehkä olisi saada välillä vähän vähemmän mustaa vettä? Lapsiperhekodin siisteyden eteen saa välillä tehdä töitä ja välillä täytyy itse kunkin muistaa, että koti on elämistä, ei pelkkää siisteyttä varten. Varsinkin nyt kura-aikaan koti säilyy putipuhtaana ehkä tunnin, mutta kerran viikossa likojen räjäyttäminen tällä laitteella on oikeasti hauskaa! Kärcherin lattiapesuria myydään elektroniikka- sekä rautakaupoissa.

Oletko siivousihmisiä? Tehdäänkö teillä viikkosiivous yhtenä päivänä vai vähän jotain joka päivä?

Nämä leikkipuistossa otetut kuvat saivat minut alkuviikosta mietteisiin, miten paljon elämä onkaan muuttunut viimeisten vuosien aikana. Miten minusta, joka vannoi aina, ettei meille tule lapsia, tuli henkeen ja vereen lasten maailmassa elämä, leikkipuistossa ja perhekerhoissa asuva äiti? Ihmisestä, joka vannoi, ettei ikinä lähetä yhtään kenellekään joulukorttia jossa on lasten kuva, tuli nainen, joka raahaa joka ikinen syksy lapsensa korttikuvaan. Naisesta, joka pyöritteli silmiään äitien ja tyttärien samispukeutumiselle tuli kotirouva, joka rakastaa samistella siskosten vaatteilla. Ehkä vähän joskus omiakin komboon sotkien. Mitä minulle tapahtui?

Tarinasta syntyisi varmaan kirja, jos sille tielle lähtisi, eli mennään mahdollisimman tiivistäen ja niin, että ehkä pysytte kärryillä. Sain kohtalaisen nuorena tuomion siitä, että lapset pitäisi tehdä nuorena jos niikseen ja varmaan apujen kanssa. Kun silloin ei tuntunut siltä, että lapsia haluaisin tai haluaisimme, aloin elää täysillä sitä lapsetonta elämää. Kaikki lapsiin liittyvä oli negatiivista. Varmaan suojelin itseäni tällä ajatusmallilla jollain tapaa, enkä kyllä ollut koskaan mitään vauvakuumettakaan potenut. Olin todella huono olemaan lasten kanssa, pelkäsin pitää vauvoja sylissä ja en tiennyt yhtään, miten kolmivuotiaan kanssa kommunikoidaan. Miten voisin koskaan olla äiti? Ehkä oli tarkoitus, ettei minusta sellaista tulisikaan, ajattelin. Kolmenkympin lähestyessä aika monella ystävällä oli jo lapsia, yritin parhaani mukaan heitä muistaa ja nähdä – tosin se tuntui ihan mahdottomalta, lapsellisilla kavereilla oli yhtäkkiä tiukat päiväuniaikataulut, ruokarytmit ja muut, eihän heitä onnistunut näkemään ikinä! Kun me saimme sunnuntaina laiskan aamupalan syötyä, olivat he jo paahtamassa lounaalle ja päiväunilenkille.

Käänsin siis ajatukset niin, ettei meille lapsia tule, emmekä lähde heitä hankalan kautta yrittämäänkään. Mietin, mistä kaikesta pitäisi luopua lasten myötä. Koskaan ei voisi matkustaa, pitäisi herätä viikonloppuisinkin aikaisin ja jos erehtyisi matkustamaan, koneessa olisi täysi huuto päällä ja kohteena Bamse-hotelli. Joku oksentaisi matkalla ja kaikki mulkoilisivat minua. Matkaopasaikoina mietiskelin, kuka matkaa kahdeksikin viikoksi lapsiperhehotelliin. Hah! Now I know.

Olikohan meillä alitajuisesti menossa joku perheenperustamisvietti, kun otimme koiran? Sitä olen useasti pohtinut. Koirahan ei sido samalla tavalla kuin lapsi ajattelimme ja voimme mennä samalla tavalla. Hah taas! Koirahan sitoo melkein enemmän! Siinä missä lapsen voi viedä kauppaan ja joka kylään, koirasta moni sanoi, että älkää tuoko kotiimme. Se siis rajoitti paljonkin vapaa-aikaa, käytti vapaa-aikamme koirakouluihin ja ulkoiluun ja jouduimme pari kertaa palkkaamaan ”lapsenvahdin” kotiin, jos oli iltameno, jottei koira olisi liian kauaa yksin. Se patisti aamulla aikaisin ylös, oli viikonloppu tai ei ja itki pentuna öisin. Ehkä olimme vähän naiiveja, mutten oikeasti arvannut, kuinka rajoittava tekijä koira on. Siinä missä jokainen mummo mulkoili pahasti innokasta isoa koiraa, ne samat mummot edelleen ihastelevat joka kerta lapsiani kaupassa tai bussissa ja kehuvat, miten reippaita apureita minulla on. Maanantaina olin juuri vastaamassa jotain ”kyseenalaisesta avusta kaupan kassalla”, kun kuopus pyöräytti mandariinipussin joka ikisen mandariinin pitkin lattioita. Mummosta se oli vain hellyttävää. Perus.

Minä olen aina myös ollut aika kapinahenkinen ja inhoan normien mukaan tekemistä. Haluan löytää omat tieni. Siksi koko ajatus lapsiperhe-elämästä tuntui kaukaiselta ja Thaimaassa oli helppo viihtyä, siellähän suurin osa suomipoppoostamme oli lapsetonta. Jaoimme ehkä samoja kauhistuksia lapsiperhe-elämään liittyen. Harmitti, kun lapsista alettiin kysymään heti naimisin menon jälkeen, olimme olleet alle vuoden naimisissa kesällä 2006, kun sain ihan ääneen osakseni ihmettelyä, ”emmekö edes yritä?”. Mikä ihmeen kaava sekin on, että häät ovat yhtä kuin lapsi? Minä nyt vain halusin jakaa loppuelämäni rakastamani miehen kanssa. Suututti.

No, elämä yllättää toisinaan. Meidät se yllätti todenteolla, kun vuosikaudet maailmalla hiihdellyt lapseton pariskunta alkoi totuttautua ajatukseen, etteivät lääkärit kaikkea tiedä ja meistä tulee vanhemmat. Olin suoraan sanottuna kauhuissani. En tiennyt vauvoista mitään, tietoa oli netti pullollaan mutta tuntui, että menen vielä enemmän sekaisin. Mitä vauvalle hommataan, miten sitä hoidetaan, miten me selviämme, apua! Ajattelin tuolloin, etten ikinä ainakaan a) välitä mitä lapselle puetaan b) mene mihinkään vaatekutsuille c) tule puhumaan mistään synnytyksistä tai eritteistä. Ahhah! Pelkäsin siis kauheasti, että minä jotenkin katoan, kun minusta tulee äiti. No, pelkäsin nyt ihan kaikkea mahdollista, kun en ollut ikinä edes pitänyt vastasyntynyttä sylissä!

Sanotaan myös, että elämä opettaa ja niin se tekeekin. Vain parin päivän ikäisenä tuo oma nyytti tuntui tutulta, hänen käsittelynsä ei ollutkaan niin pelottavaa ja minäkin tunnuin jokseenkin minulta. Ainoa mikä kesti, oli totuttautua ajatukseen, että olen äiti. En osannut puhua itsestäni äitinä. Olen saanut monet naurut osakseni, kun olen kertonut, että täytyin neuvolan lomakkeeseen kohtaan ”äidin tiedot” oman äitini tiedot. Isän tietojen kohdalla äkkäsin, että olisi ehkä pitänyt puhua itsestään.

Vauvavuoodestahan voisi kirjoittaa myös kirjan, mutta skippaan sen tässä. Kaikki opettelu vei aikaa, väsytti hirveästi ja mitä kaikkea, mutta elämä tuntui yllättävän ”normaalilta”. Häkeltyneenä ja onnellisena lähdimme opettelemaan uutta elämää, joka tietenkin oli monienkin asioiden vuoksi rankkaa tuolloin, mutta niin meistä pikkuhiljaa hioutui perhe. Kolmikuisen kanssa suuntasimme jo kohti lentokonetta ja Kreikkaa ja totesimme, ettei tyyppi huutanut ollenkaan koneessa. Syksyn myötä innostuin etsimään kaikki mahdolliset harrastukset vauvauinnista isä-lapsisirkukseen ja muskariin. Kaikissa oli hirveän kivaa ja tutustui ihmisiin ja mietin, että on älyttömän kivaa tehdä kolmistaan asioita. Ekan kanssa sain vielä päivisin omaa aikaa hänen nukkuessaan, joten sitäkään ei kaivannut samalla tapaa kuin toisen lapsen kohdalla.

Niin. Käänsin takkini ihan täysin. Vauvan ollessa puolivuotias olin jo hyvin perillä kaikista lastenvaatemerkeistä. Pidin itsekin jo niitä vaatekutsuja, pukeuduimme samiksiin ja kipitimme monissa harrastuksissa. Muistan edelleen päivän, kun esikoinen täytti puoli vuotta – silloin tuli ensimmäistä kertaa olo, että hän on jo ”tyyppi”, oma persoonansa, jota rakastan äärettömästi. Ja miten kiva tyyppi olikaan! Mitä enemmän häneen tutustuin, sitä enemmän hänestä tykkäsin. Hän todellakin muutti minua, joka päivä, mutta monesti hyvällä tavalla. Opetti minua näkemään kauniin lehden maassa, opetti pysäyttämään kaiken ja ottamaan syliin kun hän syliä tarvitsi, opetti, että äiti on ehkä kaunein sana, mikä maailmassa on. Täytti sydämeni sellaisella rakkaudella, jota en voinut etukäteen käsittää. Samalla myös sellaisella määrällä huolta, pelkoa ja vastuuta, että ajattelin räjähtäväni pelkästään sen ajattelusta. Mitä jos…? Yritin työntää nuo ajatukset romukoppaan aina niiden tullessa. Hän opetti myös kohtaamaan itsessäni niitä huonoja puolia, joita en ollut ennen samalla tavalla työstänyt. En ollut valvonut ikinä niin paljon, enkä todellakaan tykännyt siitä väsyneestä tyypistä, mutta jokaisen väsyneen päivän keskellä oli paljon hyvää.

Elämä siunasi meitä toisellakin tyttärellä, enkä hänen kohdallaan pelännyt kaikkea niin paljon. Meillä oli lapsiperhetuttuja, harrastuskuvioita ja vauvanvaatteita. Hän sujahti arkeemme kuin varkain, vaikka mustasukkaisuuden määrä teetti pitkälti töitä. Olin aivan fiiliksissäni kahdesta tytöstä, tyttöjen vaatteista ja no, heistä. Siskoksista. Seuraan suurella mielenkiinnolla heidän kasvuaan ja sitä sidettä, joka heidän välillään jo on. Se on ihan erityinen, se on joku sellainen, mihin vanhemmat eivät pääse käsiksi. Tiistaina kuopus, 2 vuotta vanha, kertoi minulle, että hänestä tulee isona samanlainen kuin isosiskosta. Pala nousi kurkkuun. Samalla mietin, että he ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, että saas nähdä mitä heistä tuleekaan.

Mietin maanantaina juoksulenkillä, millaista elämä olisi ilman lapsia. En tiedä, eikä tiedä kukaan muukaan. Mitä olisimmekaan tehneet? Nyt tuntuu siltä, että olisin jäänyt paljosta paitsi. Samalla olisin myös erittäin valmis luopumaan näistä loputtomista huonoista öistä, josko joskus meilläkin vielä nukutaan? En edelleenkään ihmettele, jos joku haluaa olla vapaaehtoisesti lapseton. Perhe-elämä on sitovaa, se muuttaa parisuhteen, vauva-arki saattaa olla kaoottista, allergiat ja lastentaudit hallitsevat elämää, suunnitelmat muuttuvat ja väsymys sumentaa pään. Ainakin aiemmin näin vain negatiiviset puolet asiasta, enkä edes oikeasti tiennyt lähellekään sitä sairastelun määrää, jota arki on tuonut tullessaan. Mutta samalla se antaa käsittämättömän paljon. Lasten puuhat, kasvu, lausahdukset, ilo, vilpitön ilo, kauneus, rehellisyys, oppiminen, kaikki on jotain sellaista, mistä en suostuisi ikinä luopumaan. Onko päivää, kun heidän tekemisilleen ei naureskele? Onko päivää, kun pää ei sauhua vaikeiden kysymysten edessä. Ei ole yhtään iltaa, etten kävisi katsomassa yölampun valossa nukkuvia lapsiani, ennen kuin menen itse nukkumaan. Katselen heitä ja ajattelen, miten kauniita ja viattomia ovatkaan. Eilen, kun hain kuoopusta päiväkodista, hän huomasi minut kaukaa, lähti juoksuun niin, että lapiot putosivat kädestä, kädet levisivät halaukseen, naama loisti ja suu huusi ”ÄITI!”. Se näky, se ilo ja korvaamattomuus tallentuu kovalevylleni ikuisiksi ajoiksi ja auttaa jaksamaan sillä raivarihetkellä.

Elämä on muuttunut yllättävän paljonkin, on muuttuneet nukkumiset, tekemiset ja ystävät kehen eniten pitää yhteyttä. On muuttunut harrastukset ajanpuutteen myötä, on muuttunut hotellit, joihin reissuilla suunnataan. Mutta sen sijaan, että jäisi miettimään ja haikailemaan sitä, mitä oli, olen kokenut, että arvostan jokaista hetkeä enemmän kuin koskaan. Jokaista päivää, kun lapset ovat iloisia ja terveitä, jokaista ateriaa, joka meni ”kivuitta”, jokaista yksin tehtyä vessareissua ja hyvin nukuttua yötä. Otan päivistä kaiken irti, ihan eri tavalla kuin ennen. Arvostan suuresti sitä, että he ovat täällä ja ovat muuttaneet elämämme.

mekko ESPRIT/ housut KATRI NISKANEN/ kengät DR. MARTENS/ takki VILA/ hanskat A+ MORE/ korvikset RIEMUpuoti

Ja. Kun hetken olin pyristellyt sitä jonkinlaista mammuutta vastaan, annoin mennä täysillä. Totesin, että onni on tässä ja nyt ja siitä pitää nauttia täysillä. Siksi minusta tuli takinkääntäjä tässä lapsiasiassa. Niin totaalinen, että yllätyin ehkä itse eniten. Taaperoimettäjää, perhepedissä nukkujaa tai kantoliinailijaa minusta ei tullut, mutta tuli sen sijaan erilaisista lastentapahtumista nauttiva, metsässä möyryilystä nauttiva, hiekkalaatikolla istuja, joka ottaa teemasynttäreistä kaiken irti. Niin ja niistä täydellisistä lapsistaan, joiden halaus valaisee jokaisen päivän. Äidinrakkauden määrä yllätti minut myös totaalisesti.

Asusta sen verran, että siihen yhdistin Kädentaitomessujen alelaarista löytyneet RIEMUpuodin korvikset. Ihanaa, kun Suomessa tehdään nykyään niin monenlaisia korviksia käsityönä! Ja tuo letti, voi että. Kampaajan mukaan yksinkertainen tavallinen letti, mutta en minä vain osaa, joten nukuin ja urheilin se päässä pari päivää. Mies jo totesi, että kohdalla on vain rasta, kun sen joskus avaan. Mutta kun oli niin kiva!

Ajatuksia perhe-elämästä ja lapsista? Oletko sinä aina tiennyt haluavasi perheen?

Alkusyksystä aukesi Helsingin keskustaan uusi kohuttu museo, Amos Rex. Se tuli ainakin omassa somessa jatkuvasti vastaan, mutta näin lähinnä kuvia – en kuullut juurikaan mielipiteitä oliko se käymisen arvoinen. Äitini oli saanut suosituksia siitä, että Amoksessa on paljon hauskaa lapsillekin, joten hän oli päättänyt viedä meidät sinne risteilyn jälkeen. Helsingin ytimessä, Sokosta vastapäätä oleva Amos Rex on helppo saavuttaa ja sinne suuntasimmekin suoraan satamasta, kun olimme koukanneet viemään tavarat rautatieasemalle säilytykseen.

Mikä siis on Amos Rex? Se on taidemuseo, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus kohtaavat. Poikkeuksellisesti uudet, elokuun lopulla avatut näyttelytilat sijaitsevat maan alla ja näyttelystä vastaa aina loppiaiseen 6.1.2019 asti japanilainen teamLab. Uusien näyttelytilojen lisäksi Amos Rexiin kuuluu vuonna 1936 rakennettu Lasipalatsi, elokuvateatteri Bio Rex sekä näyttelytilan katto, joka avautuu Lasipalatsin aukiolla isoina kumpuina. Niihin muuten näytti kiipeilevän niin lapset kuin aikuiset!

Lähdin ihan ummikkona kohti Amos Rexiä ja hämmästyin, kun ovella oli jono keskellä arkipäivää. Menimme jonon perälle ja oletimme, ettei se kauaa kestä, mutta saimmekin yllättyä positiivisesti. Ystävällinen henkilökunnan jäsen haki meidät ulkoa käsin ja näytti, mistä pääsee lastenrattaiden kanssa esteetöntä reittiä sisälle (ja hei jonotta!). Emme siis joutuneet kokeilemaan jonon kestoa tai sen enempää pienten lasten pinnan kestoa. Kiitos tästä!

Pääsyliputkin yllättivät iloisesti, sillä tuosta 18 euron hinnasta sai -20% alennusta Danske Bankin kortilla, lapset olivat ilmaisia. Painuimme maan alle ja hämmästyin miten paljon ihmisiä paikalla oli! Suuntasimme sisälle tutkimaan teamLabin näyttelyitä ja jumituimme pisimpään tilaan, jossa krokotiilit, linnut ja kukkaset menivät pitkin seiniä ja lattioita. Kuvaaminen tuossa valossa oli aika mahdotonta, mutta tässä teille pari maistiaista! Asiaa vaikeutti vielä se, että 2-vuotiasta alkoi jännittää lattialla liikkuvat krokot ja hän halusi olla sitten sylissä.

Vuonna 2001 perustettu teamLab sulkee sisälleen noin 500 ihmistä ja näyttely on teknisesti erittäin haastava järjestää. Uskon! Tiedättekö nimittäin miten nuo krokot ja kukat syntyvät? Ne väritetään keskellä näyttelyä ja skannataan ja hetken päästä seinällä voi nähdä oman liskonsa juoksemassa. Niin paljon niitä on, että bongaaminen saattaa olla haastavaa, mutta laite skannaa vain ääriviivojen sisälle piirretyt jutut, eli 2-vuotiaankin värittämä hyvin punainen lisko ilmestyi ihan liskon näköisenä seinälle! Wau! Ja jokainen hahmo tekee jotain riippuen siitä, tallotaanko sitä, saako se syötävää jne. Kukan terälehdet hajoavat, krokotiili syö sammakoita ja näin ihmiset tekevät piirrustuksillaan ja liikkumisellaan koko näyttelyn. Aika huima innovaatio (ja teknisesti niin käsittämätön juttu, etten edes yritä käsittää!).

Emme jonottaneet näyttelyssä olevaan Crowsiin, jota on mainostettu näyttelyn vaikuttavammaksi, sillä lapset uuvahtivat tuolla piirrustusmaailmassa jo niin. Crows on tilataideteos, joka herättää katsojassa fiiliksen ympäröivistä variksista. Sinnekin oli jono ja mietimme, josko pienin kokee sen liian jännäksi. Mutta ehdottomasti muuten suosittelen käymään myös lasten kanssa, pääsy on tehty helpoksi, lapsille ilmaiseksi ja oman piirrustuksen herääminen eloon – onhan se nyt täysin käsittämätöntä aikuisellekin! Olimme vaikuttuneita!

Kuka on käynyt kurkkimassa näyttelyn, oliko lapsia mukana?

Amos Rex
Mannerheimintie 22-24
maanantai 11-18
tiistai suljettu
keskiviikko 11-20
torstai 11-20
perjantai 11-18
la – su 11-17

Viimeisiä marraskuun päiviä viedään ja joulujutut alkavat tosissaan tulla esille. Omia suosikkejani joulutapahtumissa ovat ne, joihin liittyy jollain tapaa ulkoilma, vanhanaikaisuus, traditiot ja rauhallinen tunnelma. Paikat, joissa tytär voi keittää äidille valkoista teetä lumesta ja leikkiä rauhassa. Ei ne, joihin rynnätään hiki päässä joulupukkia jututtamaan, saadaan karkkia ja joululaulut pauhaavat niin, että korvissa soi.

Tällainen ensimmäisenä mainittu, vanhan ajan joulutunnelma löytyy lähes Tampereen ydinkeskustasta, mikä on mielestäni aina yhtä ihmeellistä. Tallipiha on ihana ja rauhallinen paikka muinakin aikoina vuodesta, mutta joulun alla se herää jotenkin tosissaan eloon. Miljöö sopii kuin nenä päähän rauhoittumiseen ja joulutunnelmaan. Vain askel pois ytimestä ja olet rauhaisassa tallissa kuuntelemassa hiljaisella soivia joululauluja ja katselemassa, kun lapsesi silittävät tallin lampaita Veeraa, Annia ja Kerttua.

Tallipihan joulusta löytyy vähän enemmän tohinaa viikonloppuisin ja avajaisia vietettiin viime viikonloppuna. Me emme kuitenkaan pääse viikonloppuisin siellä niin pyörimään, joten valitsimme hiljaisen arkipäivän kuten aiemminkin. Vielä ei esimerkiksi pihan karuselli pyöri päivisin, muttei se menoa hidastanut. Keli oli aivan täydellinen, maa hieman valkea, pikku pakkanen nipisteli poskia ja tytöt kipittivät innoissaan pihalla leikkien. Löysimme muuten pihalta ksylofonin (?), jota emme olleet ennen huomanneet. Mikä riemu lapsilla oli, kun soittelivat sitä kuin ammattiaiset konsanaan! Onkohan se ollut siellä pitkään?

Tallissa lampaiden rapsuttelun lomassa ihasteltiin joulukoristeita, olisi kuulemma pakko saada yksisarviskoristeita kuuseen. Minä itse ihastelin käpykuusia, joita pystyi niitäkin ostamaan kotiinsa. Tallimiehen puodin pihalta on perinteisesti oveemme ostettu upea ja näyttävä kranssi, joita on nytkin myynnissä. Suklaapuodissa on kivasti laitettu esille mm. erilaisia pieniä lahjoja, joilla voi muistaa esimerkiksi päiväkodin henkilökuntaa. Jos joulukalenteri puuttuu vielä, oli tuolla aika houkuttelevassa tarjouksessa laadukas suklaakalenteri! Teimme kesällä maistelukierrosta Suklaapuodin herkuista ja aina ykköseksi jyräävät tryffelit, joita löytyy monessa maussa. Nappasin eilen mukaani appelsiinin, huikean hyvä sekin, vaikka vadelmatryffeli yrittää edelleen pitää ykköspaikkaa.

Kun juoksentelee ympäri pihaa hihkuen ja puuhaten, tulee nälkä. Olemme perinteisesti aina syöneet riisipuurot kahvilassa, mutta puuron kanssa oli eilen ongelmia. MInä tilasin salaatin, jotka ovat ihanan runsaita tuolla ja tyttöjen puurot hyviteltiin hienosti erilaisin tuottein. Näistä ykköseksi pääsi lapsilla ohrarieska, joka oli kuulemma mielettömän hyvää (maistoin, niin oli ja päälle sulava voi teki omansa tietenkin!). Saimme siis mahamme täyteen ja kuopusta ihastutti valtavasti, kun kaksi koiraakin tuli kahvilaan piipahtamaan.

Mitä Tallipihan joulusta voi elämysten, lahjojen ja herkkujen lisäksi löytää? Joulua vietetään aina 23.12.2018 asti ja tallista löytää lampaat sekä Hohde-joulukaupan. Pihalla olevat kojut, joissa myydään käsitöitä ovat auki viikonloppuisin ja 10.12.-23.12. päivittäin. Joulupukki on paikalla taas 23.12. klo 12 -16. Vaahtokarkkeja voi paistaa pihalla 15.12. Pihalla oleva karuselli on auki joulukuussa tiistaista sunnuntaihin. Tontun tapaa pihalla muun muassa itsenäisyyspäivänä. Kaikkea kivaa on tiedossa ja ihanaa jouluun virittäytymistä j0 20 vuoden perinteellä. Kurkkaa lisää ohjelmasta täältä!

Oma päiväni sai paikasta rauhaa ja iloa, lasten riemusta puhumattakaan. Tästä on tullut meidänkin ehdoton traditio jouluun virittäytymisessä!

Kuka on menossa Tallipihalle ennen joulua? Tai onko sinulla joulumuistoja sieltä?

Illalla se aina iskee. Kun painaa pään tyynyyn ja yrittää sulkea silmät, se huono äiti-olo valtaa. Joskus on ollut tappeluita, mutta kohtuu tavallisinakin päivinä tuntuu, että riitinkö taas mihinkään. Pelkkään perusasioiden pyöritykseen, kuten ruokahommiin menee aikansa ja meillä on luonteeltaan ja iältään kohtalaisen erilaiset tytöt. He haluaisivat monesti tehdä aika eri asioita ja lukea ihan eri kirjoja. Toinen olla sisällä ja toinen pihalla, katsoa eri ohjelmat telkkarista ja niin edespäin. Sitten kolmestaan päiviä viettäessä luovitaan siitä jostain välistä ja tuntuu, ettei kukaan saa täysin haluamaansa tai ole täysin tyytyväinen. Toki on niitäkin hetkiä, kun hurahtaa tunti niin, että he leikkivät sovussa keskenään, eli on sisaruus pääasiassa valtava rikkaus.

Yhtenä yönä marraskuussa valvoskellessa mietin, että miksi en veisi lapsia eri päivinä tarhaan jonain viikkona, kun siihen on mahdollisuus. Antaisin näin molemmille tytöille oman äiti-tytär päivänsä. Vähän kuin aikaisen joululahjan. Antaisin huomioni, tehtäisiin niitä juttuja, joita kyseinen lapsi haluaisi tehdä. Luin joskus jostain, että lapsi ansaitsee aikaa vanhemman kanssa ilman sisarusta ja vaikka sen tiedostin, se jäi vielä vahvempana kytemään mieleen.

Aika pian sellainen viikko tarjoutuikin ja niin vein taaperon yksin päiväkotiin ja palasin esikoisen kanssa kotiin. Matkalta ostimme tuoreita croissantteja ja tulimme kotiin syömään aamiaista. Jännitin, tuleeko reaktiota siihen, ettei isosisko jääkään päiväkotiin, mutta ei, hän kipitti reippaasti omaan ryhmäänsä.

Päivä isomman kanssa oli hurjan rauhallinen ja jotenkin seesteinen, kun hän kävi itsekseen vessassa ja söi reippaasti. Lelut eivät lentäneet ja meillä oli jotenkin todella hiljaista. Pelasimme varmaan 1,5 tuntia lautapelejä lattialla paikallamme istuen. Kukaan ei tapellut tai vaatinut huomiota. Kasasimme tonttuovea ja laitoimme joulukoristeita paikalleen. Kuvitelkaa, manasin missä Prahasta aikoinaan ostamani kynttilämökki on, niin esikoinen tiesi sen olevan kaapissa telkkarin alla. Ohhoh. No hyvä että sanoin ääneen, etten löydä sitä.

Lähdimme bussilla keskustaan, jossa neiti sai valita ruokapaikan. Piti kuulemma saada hampurilainen ja miniporkkanoita, joten sillä mentiin. Ruoan jälkeen suuntasimme leffaan ja leffa olikin ihana hyvänmielen joululeffa, The Grinch. Suosittelen vahvasti joulufiilistelyä kaipaavalle!

Taaperon päivässä oli enemmän toimintaa ja vääntöä, mutta hänkin on todella paljon rauhallisempi, kun huomiosta ei tarvitse tapella. Veimme isosiskon päiväkotiin ja tulimme kotiin aamiaiselle. Pieni on kysellyt monta kertaa temppukerhon perään, jota harrastimme kaksin viime talven, joten valitsin meidän kahdenkeskisen päivän sellaiselle päivälle, kun siellä oli avoin kerta. Hän hihkui ja mennä touhusi tukka putkella ja oli selkeästi todella hyvillään, kun vihdoin pääsi sinne.

Syömään 2-vuotias tahtoi sushipaikkaan ja ilmoitti sen olevan hänen lempiruokaansa (no, en ole ehkä tuosta lausahduksesta niin vakuuttunut, mutta myönnyin ilolla, koska itsekin tykkään). Suuntasimme Itsudemon buffaan, en ollut siellä aiemmin käynyt ja yllätyin, että ovella oli lounasaikaan jono. Jaksoimme jonottaa ja taapero söi todellakin sen 4 euron edestä, jonka hänen sushinsa maksoivat.

Tässä päivässä oli päiväunitauko, jonka jälkeen ehdimme hetken lueskella kirjoja, kunnes piti jo lähteä siskoa hakemaan. Tiedättekö muuten mitä? Lapset olivat päiväkodissakin olleet kuulemma erilaisia, varsinkin pienempi. Hehän ovat eri ryhmissä, mutta näkevät pihalla. Sain palautetta, ettei tullut pihalla mitään tappeluita, monesti sisarukset ovat vääntäneet siellä pihalla sitten. Eikä tullut pienemmälle surkua, kun isosisko ei ollutkaan paikalla, vaan kaikki meni hyvin.

Ja mikä oli parasta näissä päivissä? Se rauha, kun kaikki ei ole yhtä älämölöä. Se, kun sai kävellä esikoisen kanssa bussipysäkille käsi kädessä, ilman rattaita. Se, kun näki kuinka hänen naamansa loisti siitä, että olimme kaksin. Hänen kanssaan sai jutella päivän aikana rauhassa vaikka mitä, kuulin esimerkiksi päiväkodista ihan uusia juttuja. Kyllä kaksivuotiaskin nautti päivästä kaksin ja piti äitiä kädestä, mutta hän vaatii sen sylin usein arjessa muutenkin ja esikoinen jää sitten syliä ja kädestäpitoa vaille välillä. Molempien päivien jälkeen olin tyytyväinen, päiväkodista hain toisen iloisena ja toinen oli iloinen päivään äidin kanssa.

Äitiyden perustunteita taitaa aina olla jonkinlainen riittämättömyyden tunne, mitä ei ainakaan helpota ympäriltä jatkuvasti tulevat ärsykkeet. Pienille lapsille riittää pitkälle aika, pysähtyminen pelaamaan, kirjojen lukeminen ja juttelu. Se, että olet varannut päivän vain häntä varten, saa lapsen selkeästi huomaamaan, että hän on arvokas ja tärkeä. Eikä siihen tarvitse koko päivääkään varata, mutta tuntikin vanhemman kanssa kahden tuo ihan erilaista rauhaa perheeseen, kun kaikkien ei tarvitse huutaa saadaakseen yhtä aikaa huomiota.

Mekään emme kaipaa yhtään uutta lelua tähän huusholliin. Sen sijaan toivon, että tytötkin saisivat lahjaksi aikaa. On se sitten yökyläily kummeilla, lupaus mummilta viedä leffaan tai reissu Leon Leikkimaahan, ne jäävät kaikki lapsen mieleen erityisinä hetkinä, kun aikuisilla oli paljon aikaa heille. Viime joulukuussa teimme esikoisen kanssa äiti-tytär-reissun Helsinkiin ja teatteriin ja viikoittain se on puheissa ja toiveissa joku samanlainen matka kaksin. Pidän korvan takana.

On mieletön rikkaus kasvattaa kahta, keskenään niin erilaista tyttöä. Siinä missä toinen piirtäisi kaksi tuntia satuja kertojen, toinen kiipeää katonrajaan ja tanssii jopa ravintolassa. Toki ikäkin tekee osansa, mutta on upeaa nähdä, miten kaksi samoista geeneistä tullutta tyttöä ovat niin erilaisia ja molemmat hyvin vahvatahtoisia. Haluan tuntea heidät hyvin joka vaiheessa, olla läsnä ja antaa aikaa, sillä he ovat hyvin erilaisia kaksin kuin silloin kun olemme kolmisin. Rakastan halata ja pussata yhtä kerrallaan, niin ettei toinen mutristele mustasukkaisuuttaan vieressä ja rakastan rutistaa heitä yhtä aikaa. On mieletön onni olla äiti, mutta joskus tulen hulluksi siitä riittämättömyyden tunteesta. Ja sitten toisaalta täytyisi muistaa, että minä riitän. Jokaisessa päivässä on hyvä olla hiljaisia hetkiä, kun pidetään sylissä, jutellaan ja luetaan.

Nämä päivät olivat niin kivoja kokemuksia, että ehdotan lämpimästi laittamaan aineettoman lahjan pussiin joko omalle lapselle, kummilapselle tai muille läheisille lapsille.

Tiedättekö muuten mitä? Vietän itse tänään äiti-tytär päivän oman äitini kanssa. Sain synttärilahjaksi ravintolareissun, Kaija Koon keikan sekä yön hotellissa, joka lunastetaan tänään. Alitajuisesti kirjoitin meidän päivistä juuri tänään. Tykkään kovasti viettää aikaani oman elämäni supernaisen, äitini kanssa, joten tämä on arvokas lahja aikuisenkin!

Onko itselläsi ajatuksia aineettomista lahjoista tai ajatuksissa antaa sellaisia tänä jouluna?

Upeaa marraskuun viimeistä päivää!

Lapsuuden muistoihin tulee palattua useilla eri tavoilla. Niihin johdattaa maut, hajut, ruoat, telkkarimainokset tai musiikki. Itse eläydyn musiikkiin hyvin vahvasti ja jollottelen edelleen lapsuuden mainoksia ulkoa. Repertuaarissani on muun muassa ”Ostoparatiisi ostoparatiisi A&P, A&P” (nykyään taitaa olla Malmin Prisma), Smartiesin tunnari ”…kun Smartien pistät sä huulelle, Smarties saa sut hyvälle tuulelleeeeee…!” tai ”aamupalaan kuuluu Cocopops!”. Kuinka outoa on laulella 1980-luvun mainosbiisejä vai tekeekö tätä joku muukin?

No, oli miten oli, lapsuuden lelut ovat yksi varma muistojen herättäjä. Äitini on säilönyt itse asiassa aika paljonkin rakkaita leluja ja pehmokoira Ressu, jonka sain jouluna 1985 löytyy tyttöjemme huoneesta. Kun he alkoivat innostua poni- ja barbieleikeistä, kyselin äidiltäni My little ponyjen perään. Barbiet löytyvät laatikosta mummilasta ja niillä leikitään joka ikisellä Jyväskylän reissulla. Äiti etsi niitä aikansa varastoista, tuloksetta. Väitti sitten, että olen myynyt ne kirpparilla. No en varmasti ole, hermostuin. Mihin nuo ponit olivat mystisesti menneet? Muistelin mitä kaikkia niitä olikaan ja katselin haikeana mummilassa olevaa, 1980-luvulla Amerikasta tuotua ponikampaamoa vailla asukkeja. Mihin katosivat ponini? Muistan edelleen aamun, jolloin täytin 5 vuotta. Sain lahjaksi kaksosponit ja istuin niillä olohuoneen lattialla leikkimässä itsekseni, kun tuolloin vielä vauvaiässä ollut veli karjui menemään. Voi ei, kaikki ovat kadonneet!

Marraskuun lopussa päädyin ulkovarastoomme, jossa en käy ikinä. Se on nimittäin epämääräinen kaaos, josta mies mystisesti löytää välillä asioita. Hämmästyin, hän oli nimittäin siivonnut siellä kun me olimme tyttöporukalla Tukholmassa! Aloin naputella sieltä montaa asiaa myyntiin hoitotasosta tauluihin. Juuri kun olin poistumassa, kurkkasin yhteen pahvilaatikkoon miettien, mitä miehen aarteita siellä onkaan. Henkäisin ihastuksesta – siellä oli muovikassillinen poneja ja barbien matkailuauto! Mitä! Miten ne sinne ovat päätyneet!

Selvisi, että pari vuotta sitten kesällä vanhempani tulivat kylään ja toivat pari laatikkoa minun vanhoja tavaroita heille. Olin siinä vauvahöyryissäni ja kurkkasin toiseen, siellä oli nukenvaatteita, joita on otettu meille käyttöönkin. Toinen vain päätyi varastoon ja oli siellä jemmassa 2,5 vuotta kunnes älysin kurkata. Tällä välin äitini, joka oli tuonut jotain aarrelaatikoita etsi poneja Jyväskylästä ja saimme suunnilleen tappelun aikaiseksi asiasta onko niitä myyty. Kyllä nauratti. Mutta VOI PONIT!

Istuin haltioissani olohuoneessa niitä tutkimassa. Niin monta muistoa. Oli hassua nähdä omat lapset leikkimässä niillä, miettiä, miten aika on juossut sukkelaan. Olin juuri itse 5-vuotias ja leikin niillä. Ihastuin, kun poni, jonka häntää saa vedettyä pidemmäksi toimi moitteetta. Mieleen tulvi monet leikit lapsuudesta. Ja niin tuli teillekin, vitsi että sain Instassa monta viestiä näistä poneista! Ja matkailuautosta! Jopa käly viestitti, että hänellä oli identtinen matkailuauto lapsena. Ihanaa, että niin moni jakoi muistonsa!

Lapset innostuivat enemmän melkein matkailuautosta, sillä heidän ponimaailmassaan ovat Rarityt, Pinkie piet ja kumppanit. Olin vähän surkeana tästä, juniori onneksi innostui leikkimään myös äidin aarteilla. Mietin mitä teen näille vihdoin löytyneille aarteille, säilytän, myyn, mitä? Tuon iltapäivän vietin kuitenkin hymyillen onnellisena kuin pikkulapsi, tutkien ponejani ja miettien niiden kanssa vietettyjä tunteja. Itkeä tihuutin ja hymyilin vuorotellen. Olipa tunteikas matka muistoihin!

Onko suosituksia? Mitä itse tekisit näille? Vilahteleeko kuvissa tuttuja poneja? Mikä vie sinut parhaiten lapsuuden muistoihin?