Siltähän se tuntuu, kun mieli ja tunteet myllertävät. Sisuskalut ovat solmussa ja keskittymiskyky herpaantunut. Istun juomassa itsekseni aamuteetä lasten ollessa viimeistä kertaa kerhossa. Juhannus tuntuu vyöryvän joka kanavasta läpi, mutta en halua tai pysty keskittymään juhannukseen.
Kerho on tosiaan viimeinen. Kuopus ei ehtinyt olla mukana kuin kesäkuun, mutta meni kerhoon aina naama loistaen ja innolla. Esikoinen sen sijaan aloitti tuon 2 x 3h kestävän kerhon täyttäessään 2 vuotta. Ja nyt hän on viisi. Kerhouraa on takana reilusti yli kolme vuotta ja tänään on se ihan viimeisistä viimeisin kerta. ”Äiti mun tekisi mieli itkeä, mua jännittää mennä sinne päiväkotiin” hän sanoi matkalla kerhoon. Teki mieli itkeä ääneen, mutta rohkaisin häntä ajattelemaan nyt ensin kesää, sitten yhdessä aloitamme pikku hiljaa sen tarhan. Hyvin sosiaaliset ja reippaat lapset pärjäävät, haluan uskoa niin. Nielin vimmatusti kyyneleitäni. Kadutti. Miksi minä valitsin tämän jo nyt?
Ja samalla, jo nyt? Esikoinen on syksyllä 5,5-vuotias, kuopusta haluaisin pitää vielä kotosalla. Tarha aloitetaan osa-aikaisesti ja minä alan etsimään niitä ”oikeita” töitä. Jos rahasta ei olisi kyse, olisin varmasti kotona tällä lapset + blogikombolla kouluikään asti. Kun viime päivät on täyttänyt erilaisia kaavakkeita ja tajunnut päivähoitomaksujen suuruuden, arvostaa entistä enemmän tuota rakasta, ilmaista kerhoa, jossa toinen on monta vuotta käynyt.
Jos minulta kysytään rakkaimpia lapsuusmuistoja, niin yksikään niistä ei liity tarhaan. En ollut kauaa tarhassa, mutta sitäkin tarkemmin muistan, miten vihaisia tätejä siellä oli, kukaan ei ehtinyt auttaa ja joka tilanteessa tuntui, että tein jotain väärin. Muutimme Helsingistä Jyväskylään kesken eskarivuoden ja se ulkopuolisuus eskarivuoden ajan oli hirveä, inhosin olla siellä. Kun pääsin ekaluokalle, alkoi jatkuva koulukiusaaminen ja lihavaksi haukkuminen. Elämäni onnellisinta aikaa oli, kun toinen pikkuveli syntyi ja äiti olikin kotona koulun jälkeen, eikä vastassa ollut tyhjä talo ja yksinäisyys.
Näiden muistojen takia olen halunnut pitää lapset kotona. Kun muistan, miten paljon vielä 9-vuotias kaipasi koulun jälkeen äitiä. Vaikka olisin lähtenyt suoraan kavereille leikkimään, sai äidille kertoa mieltä painavat jutut, pyytää auttamaan läksyissä tai syödä hänen tekemänsä välipalan. Joudun tarhauran myötä kohtaamaan myös omat demonini tarha- ja kouluajoilta ja voin vain toivoa lapsilleni pehmeämpää tietä sinne. Olo on kamala, tuntuu kuin tekisin jotain väärää, vaikka heillä saattaa kaikki mennä erittäin hyvinkin.
paita VILA/ housut SOYA CONCEPT/ neuletakki ESPRIT/ kengät Kreetalta/ arskat H&M/ korvikset UHANA DESIGN
Olen siis itkenyt nyt yksin kotona tätä epävarmuutta ja elämänmuutosta. Pelottaa ja nyt näen, miten upeaa aikaa meillä on ollut kotona. Ajoittain hirveän raskasta, ajoittain synkän yksinäistä, mutta paljon myös upeita hetkiä on koettu. Olen kiitollinen, että olen saanut olla kotona ja nähnyt ihan joka ikisen uuden asian heidän elämässään.
Asu puolestaan on tunteikkaalta polttariviikonlopulta, joka lämpeni niin äkkiä, että tuon neuletakin sai heivata pois. Tunteita ja muistoja ovat herättäneet myös kommenttinne eiliseen Särkäniemi-postaukseen, muistan niin hyvin kaikki luettelemanne laitteet Hurvelista (jossa aina joku oksensi) Sky Flyeriin eli Cokikseen ja Jet Stariin, Korkkiruuviin sekä siihen Discopalloon. Voi ysäriä ja muistoja! Käykää ihmeessä vielä osallistumassa arvontoihin!
Sisuskalut solmussa valmistaudutaan siis hakemaan lapset siitä viimeisestä kerhosta. Kuinka siellä juhannussuunnitelmat, mitä meinaatte tehdä? Entä vanhemmat, jaatteko ajatukseni näistä peloista?
Ihanaa alkavaa juhannusta!